Kun en mitään toimipaikkaa saavuttanut, vaikka oli odotuksessani kulunut jo useita päiviä, jouduin taas mitä suurimpaan hätään toimeentulostani, sitäkin paremmalla syyllä, kun Jumalakaan ei näyttänyt minusta huolta pitävän. Rahani alkoivat olla kaikki, ja äsken muuttaneesen uuteen asuntooni rupesi tulemaan velkaa, jonka johdosta he epäilivät, voisinko suorittaakaan kulutuksiani. Sitten neuvoi minua joku menemään asioimiskonttoriin ja jättämään sinne kirjani, koska siellä toimitettaisiin 3 markan maksusta toimipaikka semmoista haluavalle. Sinne menin kohta ja jätin paperini toimistolle sekä maksoin ainuvista rahoistani 3 markkaa.
Päivä päivältä odottelin sitte tietoa paikan saamisesta. Rahani kun jo tykkänään loppuivat, täytyi minun myydä vaatteitani juutalaisille, saadakseni niiden hinnalla ruokaa toimeen-tullakseni.
Sillä ajalla satuin menemään aivan sattumalta kaupungin lukusaliin, jonka yhteydessä oli myös lainakirjasto. Se tuotti minulle iloa. Joka ilta istuin siellä lukemassa hengellisiä sanomalehtiä ynnä hengellisiä kirjoja, joita myös lainasin poissa-oloni ajaksi. Ilmat kun olivat lämpimät, menin usein kirjan kanssa aamusilla metsään ja lu'in siellä yhtämittaa iltaan asti. Varsinkin Lutheruksen Kirkkopostillaa ja Nohrborg'in Postilloita lu'in suurella halulla. Semmoinen lukeminen ja rukouksen kanssa sanan tutkiminen päivillä metsissä ja iltasilla lukusalissa vaikutti minussa vihdoinkin totista synnin surua. Kuta enemmän lu'in ja rukoilin, sitä suuremmaksi tuli syntihätäni. Sitten en enää välittänyt mitään ajallisista asioistani; kunhan vaan olisin käsittänyt rauhan Jumalassa, niin muusta ei mitään lukua. Vaan se ei tahtonut käydä päinsä. Suuressa levottomuudessani mietin useat yöt yksinäni rautatien-vaunuliiterissä olevassa koppelissa. Sen lisäksi sain maallisissa asioissa aika loukkauksen. Se tapahtui seuraavaisesti:
Eräänä päivänä poissa-oloni ajalla oli minua käyty noutamassa ennen mainittuun asioimiskonttoriin. Siellä oli eräs hovin herra mielistynyt kirjoihini ja lähettänyt minua noutamaan puheilleen, tehdäkseen kanssani työnjohtajan kaupan. Vaan kun minua ei ollut asunnollani löytynyt, eikä hän ollut joutanut odottamaan yhtään, oli siten etuni tullut kadotetuksi. Kun sitte muutaman päivän perästä sen jälkeen menin käymään puheena olevassa konttorissa, ilmoitettiin siellä tuo asia katkerimmaksi surukseni.
Sanomattoman raskas oli tilani, kun yhtä haavaa ahdisti kahdenlainen suru: suru sieluni autuudesta ja suru kovasta onnestani maallisen elämäni suhteen. Sen ohessa jouduin taas eräänä päivänä erääsen kummalliseen pulaan.
Köyhyys ja puutos kun oli suuri, täytyi minun yhä myydä vaatteitani torilla juutalaisille peräti halpaan hintaan. Sattuipa kerran, ollessani semmoisessa toimessa, että poliisi tuli luokseni, ja kun hän näki minulla uudet liivit myytävänä, epäili hän rehellisyyttäni, ja luullen liivit varastetuiksi vei hän minut poliisikamariin tutkittavaksi. Siellä jokaisen silmät katsoivat minua karsaasti, niinkuin ainakin pahantekiätä. Aivan työläästi sain siellä poliisiviraston vakuutetuksi viattomuudestani. Kumminkin pääsin sieltä, jonkun tunnin kestäneen tutkinnon perästä, kunnialla vapaaksi.
Tuli sitten jo halu lähteä pois kaupungista ja matkustaa kotiani vanhempaini turviin. Mutta sitä estivät monet seikat. Hyvin tärkeänä esteenä oli ensinkin matkarahan puutos, toiseksi toivo saada vihdoinkin joku paikka, kolmanneksi häpeä palata viratonna ja köyhänä kotiani. Sitäpaitsi olin asuinpaikkaani velkaa, jota en voinut saada suoritetuksi. Matkallelähtö ei siis näyttänyt millään muotoa onnistuvan. Paitsi näitä ulkonaisia syitä, oli siihen vielä lisäksi sisällinen syy, joka, vaikka en sitä silloin käsittänyt, oli edellisiä paljoa tärkeämpi. Minun autuuteni etsimisen asia oli näet vielä varsin puuttuvaisella kannalla; se oli vasta alulla. Vaan kun se pari vuotta takaperin tehdyn oman hartaan pyyntöni mukaan oli joutunut Jumalan ajettavaksi, tahtoi Hän sen johdattaa kunnialliseen loppuun. Sentähden minun piti vielä viipyä paikoillani.
Lukuhaluni ja taivaallisen rauhan etsimiseni tarve yhä vaan lisääntyi. Päiväkaudet lu'in ahkerasti, ja yöt vietin ajattelemalla ja rukoilemalla autuudestani, mutta kaivattua rauhaa omalletunnolleni en saanut. Asia tuli sitte jo niin kalliiksi, että hylkäsin kaikki muut hankkeet ja päätin vaikka syömättä tunkeutua niin kovasti kiinni Jumalaan, "etten päästäisi Häntä, joll'ei Hän siunaisi minua." Joskus tunsin silloin tällöin armon ja rauhan vilahduksia, vaan ne katosivat niinkuin säkenet ilmassa.
Eräänä päivänä ollessani oikein polttavassa sielun tuskassa ja täydellä todella näännyksiin saakka kamppaellessani kysymyksen kanssa: "mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" yhdyin kadulla käydessäni erääsen vaimoon, jonka kanssa syntyi keskustelua. Hän oli "uskovainen." Huomattuaan että olin raskaalla mielellä, tiedusteli hän syytä siihen. Ujosti saatoin hänelle puhua sisällisen kantani suurimmassa lyhykäisyydessään, vaan hän ymmärsikin sen heti paremmin kuin minä itse ja osasi antaa tehokasta lohdutusta. Sitte ilmoitti hän olevan sinä iltana kaupungissa evankelisten "uskovaisten" koolla heidän sitä varten varustamassaan rukoushuoneessa. Sinne kehoitti hän minuakin menemään. Oikein ilolla odotin iltaa, ja kuormanikin oli jonkun verran keveämpi. Illan tullen menin tuon äsken tapaamani vaimon antaman johdatuksen mukaan rukoushuoneesen. Jo minua ennen oli sinne kokoontunut vähäläntä joukko "uskovaisia", jotka sanan piirtäjää odottaissansa laulelivat hengellisiä lauluja. Se kohotti mieltäni taivasta kohden. Tunteeni liikkuivat kovasti. Samassa tuli heidän odotettunsa sisälle. Hän oli nuori papin-kokelas. Ensin määrättiin veisattavaksi virsi 134: "Jesus kunnian kruunun kantaa." Jo ensimäistä värsyä veisatessa täytti taivaallinen henki sieluni ja syttyi samassa palavan liekin tavalla riehumaan rinnassani. Kohta muuttui se tyyneksi ja suloiseksi, vaivuttaen minut taivaallisen hekkuman nautinnon tunnossa Vapahtajani Jesuksen Kristuksen rakkaasen helmaan. Siinä oli "hyvä olla." Olin kuin todellisessa taivaassa, tykkänään ulkona kuolevaisesta ruumiista. Se veisu, mikä urkuharmonion säestämänä tunkeutui korviini, oli niin ihanaa, niin kaunista kuin enkelein laulu. Ihmeelliseltä tuntui, kun kuolevainen sai maistaa kuolemattomuutta, syntinen armoa, lohdutusta ja rauhaa, nauttiessaan sitä elämätä, "joka Jumalasta on." Aivan selväksi kävi yht'äkkiä se vakuutus, että olin armoitettu Jumalan lapsi ja että syntini olivat totisesti anteeksi annetut.
Kun virsi oli loppuun veisattu, alkoi puhuja toimensa. Hän luki tekstiksi Math. 11: 25-30, jossa muun muassa ovat sanat: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa." Nämät sanat, ja myöskin kaikki se, mitä valistunut ja lahjakas puhuja niiden johdosta selitykseksi lausui, olivat juuri kuin minuun sovitetut. Silloin tunsin itseni vasta todella onnelliseksi ja ajattelin mahdottomaksi enää koskaan Jesuksen rakkaudesta luopua. En yhtään pitänyt lukua sillä kertaa ajallisen elämäni kohtaloista; olin varma siitä, että ne minulle annetaan, kun olin löytänyt ensin Jumalan valtakunnan. Ajattelin mielessäni tyytyväni maallisen elämän kovimpiinkin kohtaloihin, vaikkapa ruokapalkalla tekemään pian lähestyvän talven kovissa pyryissä ja pakkasissa kovinta työtä, kunhan vaan saisin semmoiset suloiset hetket viettää toisten "Jumalan lasten" seurassa ja aina Jesuksen pitää seurassani.