Semmoisiin ajatuksiin suostuinkin ja sain siitä entiselle surulleni ainaki puolen lisää. Mutta kohta kuiskasi salainen ääni rinnassani: "Varsin oikein teit, ett'et antaunut sellaisiin tekoihin." Se tyynnytti paljon rauhatonta mieltäni. Huomattuani virsikirjan akkunalla, otin sen käteeni, ja luettuani siitä muutamia rukouksia, sain murheelliselle mielelleni jonkunlaisen lohdutuksen.
Kun sitte talonväki tuli kotia, läksin kävelemään ulos kaupungille ja saavuin erään kirjakaupan luoksi. Siihen menin sisälle ja ostin itselleni virsikirjan. Sitä lu'in ikävinä hetkinä.
Muutamia päiviä kului. Levottomuuteni yhä vaan eneni, kun elämäni turva oli ainoasti siinä vähäisessä rahamäärässä ja vaate-arkussa, jotka olivat mukanani. Täytyi ruveta tiedustelemaan toimipaikkoja, vaan se oli aivan turhaa. Huonon ajan tähden vähennettiin silloin suuri joukko entisiäkin miehiä kaikenmoisista liiketoimista. Tavalliseen työntekoon en toki ajatellutkaan ryhtyä, kun olin tottunut helpompaan ja arvokkaampaan toimeen. Uskalsin sittekin toivoa parempata.
Aikani kului yhä samanlaisen tukalan tilan alaisuudessa. Jo useista kymmenistä eri paikoista olin tiedustanut ammattia, vaan turhaan. Useammista niistä sain nuhteensekaiset, kieltävät vastaukset. Rahani alkoivat loppua, talvi oli tulossa ja ilmeinen surkeus edessäni. Silloin johtui mieleeni se toivomus, jonka lähetin korkeuteen joku vuosi takaperin "kääntymisen armolle" soveliaan ajan saavuttamiseksi. Ajattelin: "Ehkä nyt on se toivomani aika käsissä." Mutta sen ohessa tuumailin: "Jos se niin hartaasti ikävöimäni soveliaisuus esiintyy ainoasti tämmöisenä elämän kovuutena, niin parasta olisi ollut, ett'en olisi sitä pyytänytkään." Toivoin siis "pois otettavan sen kalkin ilman juomattani." Kumminkin sen ajan perästä alkoivat vaikutukset sydämessäni kristillisen totuuden puoleen, samalla kun ajallisen elämäni suru yhä eneni. — Useasti kävelin ulos kaupungista johonkuhun yksinäiseen puistoon, lu'in virsikirjastani virsiä ja rukouksia, ja sillä keinoin taivuttelin itseäni vähin erin Jumalan etsimiseen. Siitä seurasi, että synteini tunto alkoi ruveta edistymään, mutta sitä häiritsi alinaikainen ajallisen elämän suru. Olin tiedustanut toimipaikkoja kaupungissa ja päällikkyyden ammattia tehtaissa, vaan kun semmoiset toiveeni olivat monien kokeiden perästä turhaan rau'enneet, niin täytyi minun viimein, noin kuukauden oltuani kaupungissa, tehdä vastenmielinen päätös ruveta työmieheksi talven ajaksi, toivoen kesän tultua ehkä ilmestyvän parempiakin paikkoja.
Kohta aloin tiedustella työtä, muutettuani halvan työpuvun ylleni. Mutta työnsaaminen teki vieläkin samanlaista kiusaa, kuin edellämainitunkin toimen saaminen. Silloin vasta tunsin olevani pahimmassa pulassa. Luulinhan toki edes työmieheksi kelpaavani, mutta — mitä vielä! Koetin turvata Jumalaankin, vaan se ei tahtonut onnistua, sillä sisällinen tilani ei ollut vielä siihen sovelias. Viimeinkin monta päivää turhaan etsittyäni sain työtä lupaan eräässä kaakelitehtaassa kaupungin ulkopuolella. Mieleni tuli siitä iloiseksi; toivon varmuus täytti sydämeni; kaikki entiset vaivani unohdin ja häpesin sitä, että olin antautunut jumalisuuden harjoituksiin. En osannut suinkaan aavistaa, että paljoa suuremmat vaivat ja kovemmat kohtalot olivat vielä edessäni.
Seuraavana aamuna varhain muutin työpaikkaani ja sain siellä ryhtyä toimeeni kahden markan päiväpalkasta. Ensin määrättiin minut halkoja kantamaan suurilla paareilla vahvan toverin kanssa. Eipä ollutkaan leikin tekoa minulle, kaksivuotisesta työttömänä olosta kovaan työhön kykenemättömäksi tulleelle heikkoruumiiselle miehelle, kantaa raskaita kuormia pitkän matkan päästä tehtaasen. Muutamia kuormia kannettuani tunsin olevani jo melkoisesti väsynyt. Tuskin oli vielä ruokaväli puoliväliin kulunut, kun käteni jo olivat niin väsyneet ja hervottomiksi tulleet, että kuorma putosi maahan suureksi häpeäkseni. Toverini sen nähtyään pani seuraavan kuorman vähän pienemmän, mutta kun sen työpäällikkö huomasi, ärjäsi hän vihassa: "Suurempia kuormia, tahi työstä pois." En tahtonut huonouttani valittaa, sillä minut olisi eroitettu heti työstä, koska oli kyllä tarjona vahvempiakin miehiä. Vihdoinkin, ollessani jo puolinäännyksissä, soitettiin suurukselle. Puolen tunnin lepoaika syönnin jälestä virkisti vähän. Myös työn muutos tapahtui, vaan ei suinkaan helpotukseksi. Määrättiin, näet, saman toverin kanssa vettä kantamaan suurella saavilla jonkun matkan mäen alla olevasta kaivosta. Sekös oli surkeata leikkiä! Valitus ei tullut kysymykseenkään; tiesinhän, mitä siitä olisi seurannut. Minun täytyi pinnistää viimeisetkin voimani ja kestin kun kestinkin senkin ruokavälin loppuun. Pörhössä korvin, kuten vanha viisastunut hevonen sahran edessä, kuuntelin, milloin ruokakello helähtäisi, kunnes se vihdoinkin ilmoitti ajan lähteä päivälliselle. Ruoalle ruvettuani katkesi leipä hyvin ja sujui helposti alas nälän väljentämään vatsaan.
Tunnin ajan kestävä päivällislepo teki työhön ryhtymiseni vielä mahdolliseksi. Se muutettiin taas erilaiseksi. Minut käskettiin iltapäiväksi kurikoimaan savea ja kalkkia hiekan kanssa sekaisin mahdottoman suurella kurikalla, jota tuskin jaksoin kohoksi nostaa. Vaan semmoinen luonnoton ruumiini rääkkääminen vaikutti sen, että illan lähestyessä joka paikka ruumiissani vapisi ja pohkeeni turposivat niin, ett'eivät tahtoneet kengän varsien sisälle sopia. Kun vielä työpäällikkö ylpeästi ärjymällä kiirehti paremmin työtä tekemään, vaikka olin jo nääntymäisilläni, niin johtui suureksi sydämeni kivuksi mieleeni se, miten itsekin ennen työntekiöitä kohtelin äreästi ja röyhkeästi, ollessani päällikön toimessa. Vihdoin soitettiin työstä pois. Iltasella maata pantuani nukuin pian niiden lohdullisten toiveiden alaisena, että kukatiesi tottuisin vähitellen semmoista kuritusta paremmin kestämään, tahi ehkäpä piankin muutettaisiin helpompaan työhön, miten muillekin vastatulleille työmiehille oli jonkun viikon perästä tehty, kun tyydyttävästi olivat vaikean koetuksensa suorittaneet. Niitä ajatellessani nukuin maukkaasen uneen ja uneksin koko yön väliin vaivaloisesta, väliin helposta ja mieleisestäni työstä.
Jonkun päivän kuluttua, kun jo olin tottunut kohtalooni tyytymään, tuli poliisimies kaupungista tarkastelemaan, olivatko kaikkein työmiesten kirjat tehtaan konttorissa ja oikeassa kunnossa. Siellä oli huomattu minulta puuttuvan poliisikamarin todistuslippu, koskeva sitä, että olin nimismiehen todistuksen poliisikamariin jättänyt. Kumma kyllä, ett'ei sitä tehtaan konttoristi, jättäessäni hänelle papereitani, huomannut kaivata. Minut kutsuttiin heti konttoriin, jossa sain kuulla kauheaa toraa ja haukkumista tehtaan omistajalta — eräs vanha, isomaha herra. Hän torui minua siitä tyhmyydestäni, ett'en ollut mainittua todistusta ymmärtänyt tuoda tullessani, joka oli poliisiasetuksen mukaan välttämätön. Vieläpä hän sen lisäksi epäili, tokko minulla olisikaan täydellisiä kirjoja poliisitoimistolle jätettynä. Samassa annettiin palkka käteeni ja työntämällä työnnettiin minut ulos ovesta poliisin seurassa menemään kaupunkiin, siellä toteen näyttääkseni, löytyikö mainittu nimismiehen todistus ennen sanotussa paikassa, tahi muutoin jätettäisiin minut "ruunun miesten haltuun." Helposti pääsin siellä kumminkin pulastani, kun löytyi se, mitä kaivattiin. Saatuani hienon muistutuksen toimiston johtajalta siitä, että olin, kirjat sinne jätettyäni, unhottanut ottaa jo valmiiksi kirjotetun, äsken mainitun todistuksen, sain sen nyt häneltä. Sen otin mukaani ja menin työpaikkaani jälleen, luullen sinne otettavan takaisin. Mutta mitä vielä! Sama äsken mainittu äreä herra huomasi minut jo kaukaa tulevan ja ärjyi täyttä kurkkua kääntymään hyvissä ajoin takaisin. Töin tuskin sain häneltä luvan käydä noutamassa vähäiset tavarani eräästä tehtaan kartanossa olevasta huoneesta, jossa olin ollut asuntoa työ-aikanani.
Sydän varsin täynnä ahdistusta ja surua läksin alla päin, pahoilla mielin, astuskelemaan kaupunkiin. Olin jälleen joutunut yhtä neuvottomaksi toimeentulostani, kuin ennenkin. Toivottomuus mursi mieleni katkeriin kyyneleihin. Kun ei näyttänyt enää olevan mitään keinoa rakentaakseni "lihaa käsivarrekseni", päätin kokonaan antautua Jumalan haltuun. Mutta varsin suuri oli taitamattomuuteni siinä asiassa. Mielessäni kaikuivat sanat: "Mitä ikänä te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teitte", ja siihen luottaen poikkesin tiepuoleen, laskeusin suuren kiven suojaan ja rukoilin Jumalan heti toimittamaan minulle paikan kauppapuodissa sekä lupasin siinä toimessani olla uskollinen ja nöyrä. En kumminkaan voinut olla vakuutettu rukoukseni kuulemisesta. Silloin johtuivat taas mieleeni sanat: "Jokainen anokoon uskossa, epäilemättä; sillä joka epäilee, hän on meren aallon kaltainen, — — — älköön se ihminen luulko jotain Herralta saavansa." Näiden sanain perustuksella pakotin itseni uskomaan eli paremminkin otaksumaan sen, että Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta minun varmaan täytysi saada paikka, ehkä jo samana päivänä, koska olin sitä rukoillut ja ilman epäilystä ruvennut odottamaan. Tahallisesti jätin kuitenkin huomiooni ottamatta sanat: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa", sekä: "etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki teille annetaan."
Sitte tulin kaupunkiin ja istuskelin siellä puistojen penkeillä odottaen ihmeen tapahtumista virkatoimen saamiseksi. Kun ei siitä sen kummempaa tullut, läksin kävelemään ja poikkesin parin kauppiaan tykönä paikkaa tiedustamassa, mutta se oli yhtä turhaa kuin ennenkin. Ei vielä seuraavanakaan päivänä tullut toiveeni täytetyksi. Sitte jo aloin ihmetellä rukoukseni hukkaan joutumista, kun en ymmärtänyt syvemmältä hengellisiä asioita.