Kun toimitus oli loppunut, läksin varsin kepeillä askeleilla astumaan asunnolleni. Kau'an painanut syntikuormani jäi "ristin juurelle." Jesus tuntui minusta, kävellessäni katua pitkin, niin rakkaalta ja läheiseltä, että tahdoin Häntä oikein ojennetuin käsin koetella ja syleillä. Tunsin Hänen todella olevan kanssani, aivan vieressäni, aivan joka puolelta ympäröivän itseäni. Oikein teki mieleni hyppiä ilosta. Häntä kiitin ja ylistin sekä puhelin Hänen kanssansa niinkuin jonkun likeisimmän ystäväni kanssa. Tultuani asunnolleni, laskeusin siellä vuoteelleni levolle, mutta uni ei tahtonutkaan tulla silmiini. Ne vaan paloivat ja leimusivat ilosta. Luulin "uskovaisten" elämän olevan aina semmoista ja olin sanomattoman iloinen siitä, että olin senlaisen onnen saavuttanut.
Mutta seuraavana aamuna herätessäni unesta tunsin jo vallan toista. Monenlaiset ahdistukset ja kiusaukset ympäri-verhosivat minun. Varsinkin ajallisen elämän suru ahdisti kovasti, kun tuli mieleeni, että ainoa elämäni mahdollisuus oli taskukellossani, joka oli vielä myymättä. Vaan siitä luopuminen tuntui kovin raskaalle, kun olin sen ostanut edellisenä kevännä 90 markalla ja varustanut nimikirjaimillani, päättäen sen pitää kuolemaani asti. — Sitäpaitsi tyrkytti vihollinen mieleeni epäilyksiä uskoni oikeasta laidasta ja sai minut otaksumaan esityksensä oikeaksi siinä, ett'ei uskoni ollutkaan Jumalan Hengen vaikuttama, koska se niin pian loppui. Siitäkös minulle hätä tuli. Ollessani koko päivän suuresti murheissani, täytyi minun hätäni pakotuksesta mennä iltasella kaupungin papin tykö. Häneltä sainkin tarpeellista lohdutusta ja perusteellista ohjausta alkumatkalleni. Hän vakuutti minussa olevan Jumalan Hengen vaikuttaman uskon, kun hänelle kerroin epäilykseni, ja muistutti "lihan heikkoutta", mainitsematta Jesuksen opetuslasten viimeistä illan viettoa ja rakkauden nautintoa "mestarinsa" kanssa sekä sen muuttumista seuraavana päivänä katkeraksi suruksi ja epäuskon kamppaukseksi. Sen huomasin hyvin sopivan itseeni. Paljon muutakin hän puhui kanssani ja koetti saattaa minun tunteisiini rakennettua uskoani vakavalle kannalle Jumalan sanan perustuksella. Tyytyväisenä sekä kiitollisella mielellä hänen osottamasta hyväntahtoisuudestaan läksin hänen tyköänsä.
Kun kaikki toimipaikkojen saantitoiveeni näyttivät turhalle, päätin lähteä heti kotiani. Ei tuntunut enää hävettävän mennä sinne köyhänä ja viratonna. Iloitsin vaan siitä, että saisin pian ilmoittaa nykysen onnellisen tilani. Ei myös enää liioin säälittänyt kellostani luopuminen, koska silloin kokemuksestani sain tuta: "Kun Jumalaan luottaa lujaan, se poistaa kaiken surun." Seuraavana päivänä läksin kelloani kaupitsemaan, vaan se ei tahtonut onnistua. Vihdoinkin sain sen myydyksi 35 markalla. Tyytyväisenä olin kumminkin, vaikka en puoltakaan hintaa saanut. Rahoillani maksoin hyyryni taloon, ja osa jäi vielä matkani varaksi.
Viivyttelemättä läksin sitte matkalle, ensin rautateitse V:iin asti ja siitä astumalla noin 30 penikulmaa kotiani. Kaksi kuukautta oli minulta kulunut Helsingissä. Siellä oloni ei koskaan unhotu mielestäni.
VIII.
Eräänä Marraskuun iltana, kun isäni oli tulisoitto kädessään kylpyyn menossa muun väen kanssa, saavuin minä hänelle hämmästykseksi porstuassa vastaan. Kauan olivat jo vanhempani minua surreet, saamatta moneen kuukauteen minusta muuta tietoa kuin sen, että olin lähtenyt matkustamaan toimipaikan etsimistä varten Helsinkiin. Sentähden olikin heidän ilonsa suuri minut nähdessään. Kylpy oli tarpeellinen virvotus minullekin, matkan väsyttämälle miehelle. Kylvystä tultuani odottelivat toiset sangen uteliaina matkakuulumisia, vaan niiden ilmoittaminen ujostutti minua niin, että saatoin niistä antaa ainoasti puolinaisen selvyyden. Toisen puolen he helposti arvasivat, ja niin kehkeytyi monien vaitiolojen ja syvien mietinnöiden perästä tyydyttävä kertomus kummallisesta matkastani. Heidän tuli sittemmin jo sääli vaivata minua enemmällä uteliaisuudellaan. Kotvan aikaa istuttiin kaikki aivan ääneti; kuusihalkojen rätinä tuliaisiksi liedelle asetetun kahvipannun alta oli ainoa, mikä keskeytti äänettömyyttä.
Saatuansa jonkunlaisen tiedon kohtalostani ja elämäni turvattomuudesta, ehdottivat he, kahvia juodessa, että jäisin kotia talven ajaksi jo ennenkuin itse ehdin siitä mitään mainita. Heidän varallisuutensa edellisiin vaiheisiin katsoen oli kyllä parantunut, vaan säälikseni tuli kumminkin antautua heidän rasitukseksensa. Vaikka kotimatkallani iloitsin siitä, että olin pian saava ilmoittaa kalliin uskoni asian sekä kotiväelleni että seudun "uskovaisille", sai vihollinen kumminkin laitetuksi semmoisen tulpan suuni eteen, että se esti puhumasta mainitusta asiasta muuta paitsi sen, mitä äsken sanotuiden puuttuvaisten matkakuulumisieni yhteydessä vajanaisesti ilmi tuli. Siten jäi sisällinen kantani vastaiseksi olemaan suureksi osaksi "salattuna elämänä Jumalassa." Kyllä tuli kumminkin pian heidän näkyviinsä ahkerasta Jumalan sanan viljelyksestä y.m., että suuri muutos oli pojassa tapahtunut.
Puheena oleva ilta oli kulunut jokseenkin myöhään valvomalla illallispuuhissa, kunnes sen nautittua levolle käytiin. Seuraavana päivänä saapui useita naapuria hyvin uteliaana puheelleni, kuullakseen elämäni viimeisistä vaiheista. Sekös minua harmitti. Tyydyttääkseni heidän uteliaisuuttaan sekä lohduttaakseni vanhempiani, käytin hienoa hätävalhetta siten, että sanoin olevan itselläni tiedossa kesän-ajaksi työnjohtajan paikan M:n läheisyydessä olevassa maahovissa. Muutoin en tahtonut ryhtyä pitempiin pakinoihin matkakuulumisistani heidän kanssaan.
Oltuani jonkun viikon kotonani, tuli minulle halu saada yksitoikkoiselle elämälleni jotakin elähdystä. Jumalan sanaa kyllä viljelin ahkeraan, ja se maistuikin sangen hyvälle sekä tuotti sielulleni virkistystä, mutta halusin kuitenkin muutakin toimittamista. Kun minulla on ollut lapsuudesta saakka hyvä kyky lauluun ja maanviljelyskoulussa olin saanut siinä jonkun verran tietopuolistakin oppia, päätin perustaa neliäänisen lauluseuran. Päätökseni panin myös toimeen. Seudun nuorisolle oli se varsin mieliin, ja kestävällä ahkeruudella ja yksimielisyydellä kävivät he joka pyhä-ilta ja arki-iltoinakin harjoituksissa. Se oli sekä itselleni että muille suurena hupaisuutena. Vaikka asian edistyminen aivan vasta alkavain laulajain kanssa oli ensimältä hyvinkin vaivaloista ja tukalaa, tulivat kumminkin kaikki esteet innon ja yksimielisyyden avulla murretuiksi, niin että kymmenkunta virttä ja useita hengellisiä lauluja opimme sen talven ajalla äänissä laulamaan.
Sen ohessa ryhdyin arkitoiminani harjoittelemaan kirjain sitomista. Ainoana opettajanani siinä työssä oli vanhan sananlaskun vakuutus: "Työ tekiätään neuvoo." Hitaasti ja huonosti kävi se ensimältä, vaan vähin erin aloin siihen tottua yhä paremmaksi. Ensin sidoin kotiväkeni kirjoja, vaan kun työni tuli tiedoksi naapureissa, toivat hekin kirjojaan sidottaviksi ja korjattaviksi. Siten karttui minulle hyvin riittävästi työtä, jolla ansaitsin vähän rahaakin.