— Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti lapsellinen iloisuus kasvoilla.
— Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.
Pietin mentyä virkkoi kauppias:
— Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin sentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten murehtimalla parane.
Sen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se kumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa äidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että vanhemmat sen hyvin tarvitsevat.
Mihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?
Hän oli kuin metsään eksynyt lapsi.
XXIII.
Kauppias Heikkisen omaisuus, samoin kuin monen muun maakauppiaan, oli suistunut suuremman liikemiehen vaurioon, ainoastaan rouvan osa saatiin säilytetyksi.
Kaukonen oli tehnyt ilmeisen vääryyden, pettänyt heidät, se tiedettiin, mutta asia ei enää ollut parannettavissa.