— Olen heikko; pelkään, pystynkö mihinkään.
— Oi, älä puhu niin, lapseni!
— Minua pelottaa hänen varmuutensa.
Kyynel herahti äidin poskelle.
— Mutta, Antti! Hänellä on hyvä sydän. Kyyneliä kiilui Antinkin ripsillä.
XXIV.
Kevään ilta.
Päivän terä oli koko päivän räykeästi valanut painostavan autereisen ilman läpi valoaan maahan, joka jo aukeilta oli paljas; vain metsän rinteillä varjossa vielä hailean harmaita kinoksia kitui.
Ilta oli nuoskea ja lämmin; kesäillasta se erosi vain siinä, ettei siihen ollut sekautunut kasvikunnan mieluisa tuoksu, mikä kesällä välinpitämättömintäkin niin viehättää ja virkistää.
Hilman koti oli pienen kylän keskellä, ainoastaan yhdeltä taholta lähenteli sitä metsäinen takalisto kapeana kangaspoimuna, jonka nokitse vinhasti virtasi pienoinen joki, tehden talon kohdalla huimaavan putouksen, sen alla kohta asettuakseen hetkeksi rauhaan, taasen verkalleen matkaansa jatkaakseen. Joen ja talon väliin oli jo vanhastaan istutettu lehtipuita, mitkä nyt jykevinä seisoivat neitseellisessä lehdessä taajoina, monihaaraisina. Vapaat paikat, missä ei pensaitakaan ollut, olivat tasaisena kenttänä, missä nuori nurmi nykeröisenä vihanti. Puiston toisessa päässä, missä puita oli harvemmassa, oli penkeiksi vaottu ja tasoitettu pelto, missä siemen vasta alkavaa ituansa teki.