Sisällä istui yksinään Hilma.
Hän oli päivän uutterasti toiminut, nyt väsyneenä istui salissaan, ei jouten lojuen nytkään, vaan lukien jotain kirjaa. Mutta kiintynyt hän siihen ei ollut, sen siitäkin näki, että kirja useinkin valahti helmalle ja silmä vallattomasti etsi jotain tyhjästä huoneesta.
Vihdoin hän aukasi akkunan puiston puolelle ja kumartui siihen hengittämään raitista ilmaa.
Pehmeä illan tyyntyvä tuuli hajoitteli ohimoiden suortuvia ja hyväili hempeästi poskien vereviä ruusuja.
Hän katsoi luontoa niin tunnollisen vakavasti, kuin jos olisi kuullut sen kuiskeen ja ymmärtänyt kaikki; rinta nousi rohkeasti kuin jos olisi ujostelematta vastannut keskustelun kysymyksiin.
Hetken vain hän kumminkin siinä seisoi. Veti akkunan kiinni, istui entiseen paikkaansa ja rupesi lukemaan.
Mutta taasen vaipui ajatuksiinsa.
Ja ikäänkuin tietämättään puhui:
— Hän on muuttunut paljon. Hän voi työskennellä ja hän tahtoo sitä. Mutta hän on, pelkään, minun orjani. Serkku parka!
Hän istui ison aikaa tuiottaen helmallaan olevaan kirjaan.