— Herra Heikkinen! Miksi näytätte minusta niin kummalliselta?
Antti ei kääntänyt katsettaan; syvä huokaus vain tunkihe rinnasta.
— Te ette sittemmin sen onnettoman tapauksen perästä kirjoittanut minulle.
Antti ei kuullut.
Sulon katse laskeutui surullisesti alas.
Tanssi oli tauonnut.
— Te olette kokonaan muuttunut. Oletteko siitä onnettomuudesta ehkä minullekin suutuksissanne?
Surullinen, lähes itkun sekainen oli hänen äänensä.
— En, en suinkaan, neiti. Kuinka semmoista ajattelette? vastasi Antti vavahtaen.
— Te kärsitte hirmuisen vääryyden. Mutta minua pahoittaa, jos minulle siitä olette vihainen. Muuta en toivo maailmassa, kuin sopua, kun en kerran ole mitään rikkonut.