Ensimmäisenä tanssi Hilma Kaukosen kanssa, tanssi reippaasti ja kauan, ja Kaukonen jutteli hänelle yhtenään, kun lämpiminä istumaan asettuivat.
Antti oli jäänyt ovensuuhun.
Hän oli synkän ja haluttoman näköinen. Sulo oli hämillään tanssinut muutaman talonpojan kanssa.
— Antti, miksi et ollenkaan tanssi? kysäsi Hilma sivumennessään.
— Minua ei nyt haluta.
Antin katse oli raukea ja ääni surunvoittoinen. Mutta kumminkin hän pyysi, Hilman toisenkin erän kehotettua, Sulon tanssimaan kanssansa.
— Tämä on sentään niin raitista täällä maalla, ei mitään teeskentelyä, virkkoi Sulo, kun he istuivat.
— Neiti pitää tästä?
— Pidän. Vaikka täytyy tunnustaa, että olen kovin hämilläni, kun joku noista tekee kankean kumarruksen edessäni. Mutta te olette niin alakuloinen tänään.
Väkistenkin varastautui Antin katse tanssijoihin, Hilmaan ja Kaukoseen. Hän ei voinut keskustella Sulon kanssa, hän ei enää tarkoin kuullutkaan hänen puhettaan.