— Voi kuinka se on hauskaa, että olet taasen entinen veljeni! huudahti Sulo iloisesti.
— Hauskaa se on itsestänikin, sekautui hän hätäilemättä puheeseen. — Neiti ei taida aavistaa, miten onneton on ihminen juoppouden kahleissa.
— Mahdollisesti en, vastasi Hilma tavattoman laimeasti.
— Juoppous on alku kaikkeen paheeseen, jatkoi Kaukonen. — Se veltostaa, tekee haluttomaksi työhön ja toimeen ja vihdoin kuolettaa kaiken ihmisellisyyden.
— Voi veljeni! Sinä tiedät sen niin hyvin! huudahti taasen Sulo ja puhdas mielihyvä paloi kirkkaissa sinisilmissä.
— Niin, niin; minä tiedän sen, hän jatkoi vähääkään hätäilemättä. — Olen ollut kurjaa kurjempi, mutta onnistunut viskaamaan turmion ikeen niskastani. Nyt on elämä niin suloista ja vastaisuus, oma luoma vastaisuus valoisa.
— Mutta suokaa anteeksi! Meidän täytyy ryhtyä yleiseen iloon; toisille vierailleni käy ikäväksi muuten. Lähdemme tupaan tanssimaan, puhui Hilma.
Tuvassa oli jo joukko kylän nuorisoa ja joukossa joku vanhempikin ihminen.
Siellä tulikin rattoisaa.
Ensin lauloi pieni lauluseura Hilman johdolla joitakin lauluja, sitten tanssittiin.