Sulo veljineen oli koko kesän asunut paikkakunnalla; molemmat olivat saaneet kutsun ja tulleet.
Sulo olikin seurustellut paljon Hilman kanssa, ja he olivat jo paraita ystäviä; sillä heissä oli paljon samallaisia elämän katsantotapoja, niin erillaiset kuin itse henkilöinä olivatkin.
Hän oli kyllä paljon muuttunut ja siitä sanoi kiittävänsä ensimmäistä tutustumistaan Hilman kanssa; mutta sittenkin oli hän hieno kaupunkilainen, jonka rinnalla Hilma oli jykevän suora maalainen.
Nuori Kaukonen oli hänkin muuttunut. Siitä kertoi Sulo hyvillään Hilmalle:
— Niin katkerata kuin isän vararikko olikin, oli siitä se hyvä, että veljeni kohta rupesi säännöllisesti elämään. Siitä olen sanomattomasti iloinen.
Samoin teki se serkkuuni hyvän vaikutuksen, sanoi Hilma.
— Oliko hänkin säännötön? kysäsi Sulo hätäisesti.
— Sitä en tiedä. Kumminkin pelkään toimettomuuden, samassa kuin se veltosti henkisiä voimia, myöskin turmelleen tapoja.
He eivät pitemmälle päässeet, sillä Kaukonen tuli heidän seuraansa.
Hän kertoi kevyesti, melkein terveen raittiisti kaikenlaista; saipa toisinaan Hilmankin nauramaan sukkeluuksilleen, vaikka tämä olikin koko kesän vastenmielisesti ollut hänen seurassaan.