— Sitä en tiedä. Mutta sinä olet niin synkkämielisen näköinen. Suretko vielä omaisuutesi niin surkeaa häviöä.
Harvinainen rohkeuden ilme välähti Antin katseessa vastatessaan:
— En. Olenhan mies ja voin hankkia sen verran kuin elääkseni tarvitsen.
Hilman katse yhtäkkiä elostui ja kirkastui. Hän nousi ja tahtomattaan astui Antin eteen.
— Jumala suokoon sinulle voimaa, serkku! hän kyynelsilmin virkkoi.
XXV.
Kesä oli paraillaan.
Oli sunnuntai-ilta.
Hilma oli kutsunut useita kyläläisiä illanviettoon; seurustelu oli vapaata ja rattoisaa, niin vaatimatonta kuin olikin.
Mutta olipa seurassa muitakin paitsi kyläläisiä.