Hän seisahtui oven pieleen, loi aran mutta utelijaan silmäyksen sohvalla olijaan; oli hiljaa, ei häävin hengittää uskaltanut.
Muuta muutosta hänessä ei näyttänyt tapahtuneen kuin se, että oli nyt työpuvussa, jollei oteta huomioon sitä, että hän tuossa asemassaan näytti melkein pahaiselta poikaselta.
Hilma loi häneen päin katseensa, huomasi hänet ja punastui.
— Sinä tulit. Tee hyvin ja istu!
Antti totteli. Mutta arasti hän istui lähelle ovea.
Hilma näytti etsivän sanoja.
Kauvan kesti äänettömyys.
— Serkku hyvä! Minusta näyttää, että sinulla on ikävä.
Antti loi häneen kummastelevan katseen.
— Kuinka niin luulet? hän kysyi.