Mutta entinen rattoisuus oli kadonnut.
Iltasin hän istui yksikseen huoneessaan alakuloisena ja raskasmielisenä, kuin jos sydämmen pohjalla olisi ollut jotain kuohuvaa tuskaa, epätoivoa elämästä tai odottavaa kaihoa.
Joskus näytti väsyneeltä, väsyneeltä kaikkeen.
Antille oli hän toisinaan kirjoittanut, mutta sisältöä ei saanut ehyeksi. Saatuaan vastauksen kohoili rinta levottomasti ja arka ilme oli katseessa.
Niissä oli toisinaan synkkää sydämmen tuskaa, silloin voi kyynel löytää tiensä alas poskelle; toisinaan taasen raitista rohkeutta kärsimään elämää semmoisenaan kuin se on — silloin kirkastui hänen katseensa ja hän riemulla huudahti:
— Kasva, voimistu ja voita onnesi, serkku!
Se oli toivotus, mikä sydämmen syvimmästä pohjasta nousi; siihen yhdistyi kaikki, mitä siellä oli pyhää ja korkeaa.
Neuvovaa kehotusta ei enää ollut hänen kirjeissään; jos jotain semmoista oli, oli se yksistään hellää lohdutusta.
Antin kirjeistä oli karvas mielentila vähitellen kadonnut ja ne kuvastivat mielen tyyntymistä; välin vain pilkahti pohjaväri, tasaisesti kaipaava kaiho.
— Minä en ole sydämmetön, hän ei saa uskoa sitä, vaikka olenkin hänen antanut kasvaakseen kokea, puhui hän kerran. — Ja hän on kasvanut.