Vakavasti katsoi häneen Hilma, lempeän osanottavasti ja puhuessa värähteli ääni.
— Serkku hyvä! hän lausui. — Olemme liian vähätietoiset tutkimaan tulevaisuuden kohtaloita. Mutta siltikin on meidän katsominen tulevaisuutta rohkeasti silmiin odottaessamme siltä toivottua hyvää. Sinä olet mies, sinun kyvystäsi en epäile, tee sen mukaan.
Itsekäs olento!
Hän poistui.
Antti katsoi hänen peräänsä kuin iäksi eriävän elämän.
— Kolkko, kylmä ja itsekäs on kohtaloni! hän väsyneesti äännähti vaipuen tuolille.
— Mutta olkoon! Elänhän kumminkin. Elämän sulo ja sen nautinto ei ole minua varten, sanoi hän sitten karvaasti.
Ja sama uhitteleva ajatus rinnassa hän lähti.
Hän oli nähnyt lähtiessään Hilman silmät kyynelissä, mutta hän ei uskaltanut enää toivoa. Ne saattivatkin vain olla ystävyyden ilmaus, hänen kohtaloonsa osanottavaisuudesta vierähtäneet, tavalliset kohtelijaisuuden kyynelet vain.
Hilma jäi yksin laajennettua liikettään hoitamaan; hän teki työtä aamusta aikaisesta myöhään iltaan.