Seuraavana syksynä tarjottiin Antille konttoristin paikka kaupungissa.
Hän oli hämillään näyttäessään sitä Hilmalle, mutta koetti kumminkin tarkasti seurata hänen vähimpiäkin kasvojensa ilmeitä.
Ei keksinyt mitään.
Hän oli tyyni, lausuihan vain ilonsa hyvästä tarjouksesta.
Antin sydäntä kirventeli; nyt oli hän huomaavinaan varmasti, ettei Hilma häntä rakastanut.
— Mutta sitä en olekaan ansainnut, puhui hän sitten itsekseen.
Hilma kehotti häntä ottamaan tarjous vastaan, koska siitä kaikitenkin olisi hänelle suuri hyöty.
Kyyneliä silloin vierähti Antin silmistä.
Hän oli odottanut ja toivonut, oli joskus ollut huomaavinaan myötätuntoisuuden ohessa lempeäkin hallitsijattarensa silmissä, sen taasen kadottanut kuin hetkellisen virvatulen. Nyt oli hän taasen sitä etsinyt, mutta etsinyt turhaan.
Se on mahdotonta, sen hän nyt tajusi.