Hänen äänensä, vaikka surullinen, oli niin lempeää, niin hentoa; se oli suloista Antille kuin hunaja, hänen sielunsa elpyi iloiseksi ja ajatuskyky virkeni.
Nuoruuden innolla hän olisi häntä syleillyt, oli niin rohkea, mutta hän meni kuin säälimätön hyvä kohtalo, ei lupaavaa silmäystä häneen heittänyt.
Hetkinen olikin tunteiden tyyneys.
Yksin jäätyään kuohahti taasen tuskallinen epätoivo rinnassa.
— Entinen elämä, tarkoitukseton ja huono häntä kauhistuttaa, sen hän nyt varmasti uskoi, ja se mielen pimitti.
— Mutta enkö voi hänelle näyttää parantuneeni? hän äännähti.
Se oli vain hetkinen toivon pilkahdus, jota kohta seurasi sitäkin pimeämpi.
— Miten voisin sovittaa elämäni likaiset jäljet? hän sydäntä särkevällä äänellä huokasi.
Mutta siinä tunteessa ei ollut vähintäkään valoa eikä lohdutusta.