— Sano, tunnusta, missä olit illalla, sinä sydämmetön! Tunnusta, jos rohkenet!
Ruma aavistus viilsi Antin sielussa.
Hän ei olisi voinut mitään kieltää, sillä niin jäntevä oli nainen hänen edessään, oli kuin sielun sisimpienkin salaisuuksien tuntija.
Hän kertoi kaikki häpeämättömällä peittelemättömyydellä.
— Hän kertoi sinun menneen vastoin hänen tahtoaan, äännähti Hilma tuskin kuuluvasti.
Ylös kavahti Antti ja vannoi kaiken pyhän ja oikean nimensä syyttömyytensä.
— Sen uskon, kuiskasi Hilma.
— Sinä et siis halveksi minua, Hilma? Olen elänyt huonosti; mutta sinä olet kylvänyt elämän siemenet minuun. Hoida itse niiden kasvua!
Hilma katsoi alas.
— Kuinka voi hän olla niin hävytön. Sulo ja minä itkimme niin rajusti. Se vihlasi niin täällä rinnassa ja sai kerrassaan tarmottomaksi.