Hän kalpeni, peräytyi ja tuijotti Anttiin melkein tunnottomasti.
— Sinä olet minun kasvattajani, minun pelastajani; sinun on kaikki mikä minussa elämää, innostusta ja voimaa on, sopersi Antti.
Hän ei vastannut; hän ei enää näyttänyt voivan ajatellakaan.
— Sinä et ole sitä tahtonut etkä tahdo, se on itsestään kytenyt tuleksi: minä rakastan sinua, Hilma.
Nyt se oli sanottu, ja se tuntui helpottavan, oli kuin olisi suuren elämän tehtävän rohkeasti ja miehuullisesti täyttänyt.
Mutta Hilma?
Salamoita leimahteli hänen itkeneistä silmistään, ne olivat kuin pyhiä tulia taivaallista puhtautta puollustamaan.
— Sinä julkenet! hän kolkosti huudahti vihasta kiehuen. — Eikö sinulla ole edes ollenkaan häpyä ja toisen ihmisen tunteiden kunnioitusta?
Antti vapisi.
Hilman kasvot olivat niin synkät, niin hirmuisen synkät ja hän polki rajusti jalkaansa laattiaan.