Mutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminen vastenmieliseltä tuntuikin.
Isä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsi pöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.
Vanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneet syviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneen vaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille asti riippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiat olivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.
Äiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.
Hän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikin paremmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillä voitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssa vartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli jo neljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiä hienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitellut hiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaan miellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesän kukkasen terät, verhot ja lehdet.
Jotain juhlallista ilmeni vanhuksissa, ja se oli omansa saamaan vasta kotiin tulleen nuoren herran mielialan levottomaksi, siinä kun hän istui keinutuolissa, toinen jalka toisen polven yli heitettynä, puhallellen sankkoja savupilviä kiertämään poimukkaana huuruna ovea kohden ja odotellen mitä tulossa mahtoi olla.
Vihdoin kääntyi pyörätuoli istujineen verkalleen, mutta varmasti pöydästä, jalka heitettiin toisen yli, käsi nojasi tuolin nojakaareen ja niin hän alkoi isällisellä äänellä:
— Nyt olet siis käynyt kauppaopiston läpi, poikani.
Nuoren miehen katse elostui, ja hän nyökäytti itsetietoisesti päätään vastaukseksi.
— Sinun sopii nyt saada tietoosi, millainen kotisi tila nykyisin on, jatkoi hän alkamaansa tapaan. — Ehkäpä piankin minun pääni kaatuu, ja silloin jäät sinä tämän omistajaksi ja haltijaksi.