Nuorukaisen rinta kohosi ja näytti kuin varma miehuuden tunne, ylpeäkin olisi sielussa liikkunut. Mutta isä jatkoi:
— Lieneekö tiedossasi, mitä olet kuluttanut kouluajallasi?
— Ei, ei. Mistäpä minä… eihän niitä ole tullut merkityksi muistiin, änkytti hän hämmästyneenä, sillä kysymys oli kerrassaan odottamatta häntä kohdannut, ja tiedetäänhän ettei menetettyjä ole koskaan hauska muistella ja niistä varsinkaan isän edessä tiliä tehdä.
Siis siitä olikin kysymys. Se masensi mielen ja teki kovin levottomaksi. Sillä isä oli joskus ennenkin nureksinut hänen liian paljo menettävän. Nyt mahtoi tulla lopputili ja summaksi ansaittu nuhdesaarna, isällinen kuritus — se se nyt niin ankarasti pelotti.
— Kahtena ensimmäisenä vuonna lyseossa — jatkoi hän armottomasti tilintekoa ja kääntyi takaisin pöytään selailemaan ison kirjan rapisevia lehtiä — menetit viisisataa vuodessa.
Se ei ainakaan paljon ollut, sen tilitettävä hyvin tiesi; vaan hän ei vastannut mitään — vallattomasti harhailivat vain ajatukset vuosista vuosiin ja koko ulkomuodossa esiytyi rukoileva ilme, että tilinteko saisi tähän päättyä.
Mutta isä seurasi tarkoin muistiinpanoja.
— Kolmantena vuonna menetit kuusisataa.
Silloin tietysti hän jo olikin miestyneempi ja päässyt parempiin tuttavuuksiin toverien kanssa.
— Neljäntenä vuonna olen lähettänyt sinulle kahdeksansataa.