Mutta siihen hänen olisikin pitänyt pysähtyä, ei mennä pitemmälle, ja vielä parempi olisi hänelle itselleen ollut, jos olisi valjastanut hullun oriinsa ja mennyt samallaista pyryä, kuin oli tullutkin.
Silloin olisivat kaikki jääneet ihmettelemään, puolitietoisiksi hänen suhteensa.
Mutta niin ei hän viisaudessaan ymmärtänyt tehdä.
Ensinnäkin herätti huomiota ja hiljaista paheksumista hänen varomaton seurustelunsa palvelusväen ja työläisten kanssa. Niille hän jutteli jokaisessa sopivassa tilaisuudessa milloin mitäkin, välin kuultiin hänen työväelle lepoaikoina puhuvan sivistyksen tarpeellisuudesta ja ihmisten yhdenvertaisuudesta, välin laski leikkiä näiden kanssa, nähtiinpä kerran juoksevan kilpaakin jonkun torpparin nuoren, huimapäisen tytön kanssa.
Kun rouva kerran ruokapöydässä hyvin varovasti mainitsi tuosta, lausui hän suoraan, kuin olisi valmistautunut siihen:
— Seurustelemalla työväen kanssa saamme nämä luottamaan itseemme, ja jos meillä jotain hyvää ja edullista on tarjota, niin he sen omistavat.
Siitä ei kumminkaan väittelyä sukeutunut, sillä tämä kysymyksessä oleva asia oli toisista niin vähäpätöistä laatua, etteivät siitä katsoneet kannattavan pitemmälle puhua. Kauppiaskin vain, vaikka asemassaan aina jyrkkä ja alhaisoa luokseen päästämätön, myhähti hyväntahtoisesti hänelle niinkuin lapselle, joka viattomuudessaan on sanonut tyhmän mutta vähemmän vaarallisen sanan.
Mutta Anttiin koski muutamana päivänä hänen tunkeilemisensa kovin.
Alma oli vienyt kahvea hänelle hänen kamariinsa, missä yksinään ollen oli jo totutun tapansa mukaan hyväillyt tyttöä. Tämän pitemmän aikaa viivyttyä ja vihdoinkin mentyä kuuli hän raolleen jääneestä ovesta serkkunsa puheen.
— Alma!