Hiukset nousivat pystyyn Antin päässä ja kylmä, jäinen väristys luisui läpi ruumiin.
— Tuo, varsinkin meidän naisten onnen kerrassaan kukistaja, hempeyteen vajoaminen voipi olla teidän kovinkin läheinen vihollisenne. Sillä te olette kevyt ja nautinnoista haaveileva. Mutta teidän täytyy tietää, että olette yhtä hyvä ihmisenä kuin kuka hyvänsä ja ettei kenelläkään ole oikeutta teidän onnenne pääomaan kajota.
Antti oli saanut kuulla tarpeeksi, ja ymmärsi hyvin tuon hirmuisen ihmisen tarkoituksen.
Nyt hän oli perin loukkautunut, koetti halveksia häntä sydämmestään, mutta onnistumatta sitä hänelle suoraan osottaa. Siihen oli sekin esteenä, että vanhemmat kunnioittivat häntä vielä niin suuresti.
Tosin rouva jo näytti vähin erin luopuvan siitä, varsinkin sen perästä kuin Hilma oli tehnyt hänelle julkisen muistutuksen siitä, ettei hän täytä haltijan velvollisuutta palvelusväkeensä nähden, kun ei koetakaan kehittää heidän henkistä puoltansa.
Antti oli hyvillään, kun äiti loukkautuneena siitä hänelle kertoi. Hän koetti kevyesti nauraa semmoisille mielipiteille, ja nauroi niille äitikin.
Hilma itse sitä ei kumminkaan saanut kuulla.
Kerran, hänen ollessaan ajelemassa, virkkoi jo rouva kauppiaalle, että häntä hämmästytti Hilman käytös ja mielipiteet, sillä hän oli näihin asti pitänyt häntä sivistyneenä ihmisenä.
— Ja sinä häntä täytyykin pitää, sillä hänellä on laveat tiedot ja on kyvykäs kaikin puolin, vastasi kauppias huolimattomasti.
— Senkö pidät kyllin riittävänä, huomautti rouva loukkautuneesti. — Tuoko on kaunista, kun hän tahtoo olla kaikki kaikissa? Jos minä nyt sekautuisin sinun asioihisi, kuten hän jo hyvin usein on tehnyt…