Hän seisoi kauan äänettömänä ovipielessä lakkiansa hypistellen ja silmät harhailivat levottomina lattiassa.
Hän oli poikasesta pitäin palvellut talossa ja oli saavuttanut isäntäväkensä suosion ja täyden luottamuksen, saanut jo monet vuodet parempaa palkkaakin kuin toiset tavalliset työmiehet.
Monesti oli kiitetty, ani harvoin moitittu.
Olipa Anttikin hänestä ennen lapsena pitänyt, ja hänen vanhempansa, jotka muuten pitivät tarkasti huolta siitä, ettei lapseen työväki saisi vaikuttaa alhaista katsantokantaa, antoivat pojan olla vapaasti Pietin seurassa, joka oli hiljainen ja hyväluontoinen ja aina hyväntapainen, ei koskaan rivostellut puheissaan eikä teoissaan.
Antti oli monen monta kertaa mielihyvällä saanut istua kelkassa, jota vasta mieheksi varttunut Pieti oli vetää kiidättänyt pitkin pihaa, tai oli nöyrästi pyydettyään päässyt rekeen Pietin haloille tai heinään mennessä, tuonne vähän matkan päähän, ja Pieti se oli hänet ensi kerran kouluunkin kyydinnyt.
Mutta nyt ei enään moniin vuosiin Antti ollut häntä kohdellut muuna kuin palvelijana, tyhmänä kollona, työjuhtana, kuten luonnollistakin, kun oli miestynyt ja sivistynyt ja oppinut arvonsa tuntemaan.
— Mitä asiaa? kysyi hän vihdoin kyllästyneenä töykeätekoisen miehen läsnäoloon.
— Tuota, alkoi Pieti epävarmasti. — Minä tuota olen tässä aikonut vähän niinkuin naimapuuhiin ruveta.
— Entä sitten?
— Se on tuo Alma, jota olen vähän niinkuin meinannut.