Sitte olisi elämä mennyttä.
Raskas oli mieliala.
Mutta onneksi näki hän äitinsä tulevan rakennuksen päitse puistoon; se näkö haihdutti ikävät mietteet.
Kävellen vielä kepeästi kuin nuoruuden viileinä vuosina, saapui hän poikansa luo, joka suvaitsi nousta istumaan ja niin antaa sijaa vierelleen. Äiti istui siihen penkille, kertoen siinä rajattomasta riemustaan, kun oli saanut vielä rakkaan poikansa kotiin. Hänellä oli ollut niin hirmuisen ikävä.
Hän puhui niin sydämmellisesti, että oikein koski Anttiin; mutta katse oli niin etsivän ahmiva, niin suora, ettei tämä voinut sitä kestää, vaan antoi katseensa veltosti luimaillen laskeutua alas.
— Ikävöinyt olen minäkin äitiä, sanoi hän tavoitellen.
— Oletko muistanut siellä suuren maailman elämässä ja menossa? huudahti kiitollinen äiti iloisella äänellä.
Antin kasvot punehtuivat ja katse levottomasti harhaili, tohtimatta katsoa äidin kysyviin silmiin.
Sattumalta hän vain osui vilkaisemaan tähän. Ja mitä näki? Jotain hiljaista surua hänen hymyssään.
— Olen, olen, hän koetti vakuuttaa, vaikka väkistenkin omantunnon oudosta löyleydestä ääni värähteli.