Vanha eukko laahusti kyläntietä kantaen voihulikkaa, jäkälänharmaaksi hankaunutta, ja peittyi vihdoin kartanon suojaan.

Kauppapuodin ovitiuku kilisi, sen ääni kuului hyvin puistoon.

Siellä nyt isä punninnee eukon voita ja kiistellee hänen kanssaan, kun eukko ei ottane uskoakseen, että voi on kevennyt lämpimän kesäpäivän sitä suolavedeksi sulatellessa tai että kotoinen vanha puupuntari oli epäluotettava. Kahvea punninnee sitten ja sokuria, ja uskottelee akalle, jonka tiedot ja käsitys ei kotikulmia ulommas ulotu, että ulkomailla oli tullut huono kahvivuosi ja siksi oli sen hinta noussut — tai jotain semmoista.

Tavattomasti oli ukko vanhentunut viime näkemästä.

Saattaisi piankin kuolla.

Sitten täytyisi hänen ottaa huolekseen koko talous, seisoa myöntipöydän takana pitkät päivät, apuna tuommoinen vähäpätöinen poika kuin isälläänkin, ja punnita likaisia voihulikoita ja riidellä pahansisuisten ämmäin kanssa.

Olisi sekin elämää.

Omaisuus ei mahtanut olla suuri.

Saattaisi käydä hullusti, joutua vararikkoon, kuten tiesi monesti paremmillakin pohjilla käyneen.

Ja sitte?