Mutta ajatus oli kuin tuli karstottuneessa kynttilän sydämessä, niin himmeä, niin uutuneen vaisu. Väliin se yritti lieskahtamaan, mutta kohta vaipui taas entiselleen.
Loikoa siinä oli kumminkin mukavaa; katsella tai olla katselematta, ajatella tai olla ajattelematta — sama se.
Milteipä sorea oli hänen hoikkanen vartalonsa pääkaupungista tilatussa harmahtavassa kesäpuvussa. Kasvot olivat hienopiirteiset, jopa kauniitkin, mutta tavattoman kalpeat, lähes kivuliaan näköiset ja veltot. Isojen, sinisten silmien katse oli väsynyt. Mutta otsa oli selvä ja somasti kaareva, ja kauniisti laskeusivat sille nuo hiukan kihertyneet, tummahtavat hiuskiharat.
Siinä venyessään katseli hän kotvasen tuota käyttämättömyyden tähden tervettä, niin terveeksi jäänyttä ruohon-orasta turvepenkillä ja ajatteli kotiansa, jonka vastainen omistaja hänestä piti tulla, kuten isä oli vasta sanonut.
Tunne siitä oli himmeä, mutta ikävä, vastenmielinen.
Pienoinen puurakennus se oli, jo melkoisesti vanhentunut ja koko kartano niin yksinkertainen ja vaatimaton.
Vaikka hän ei ollutkaan mikään loiston ja suuruuden intohimoinen ihailija, oli silmä kumminkin tottunut toisellaiseen, ja se sai hänet itsekseen virkkamaan:
— Tuommoisen talon omistaja!
Puistosta aikain levenivät kyllä kauas metsänrantaa kohden kouhkeat, hyvin sarotut pellot, joissa ruis alkoi tähkää tehdä ja tou'ot putkelle päästä, ja niiden äärellä vihersivät hyötyisää heinää kasvavat kedot. Mutta niiden hyödystä, niin suuren arvon kuin kauppias niille panikin, ei hänellä ollut mitään tietoa.
Hän ei ajatellut, vaan hän tunsi sen vain, että ikäväksi kävisi täällä ikänsä elää, täällä maaseudun jylhässä sydämmessä.