Jo kiihtyivät tuosta Antinkin ajatukset; hän melkein jo uinaillen uskoi saavuttaneensa ennen uneksimattoman onnensa.
Ja oli tuohon keveään mielentilaan toinenkin syy: luottihan isä häneen, katsoi hänen tulevaisuuttaan suureksi ja loistavaksi — sehän on jo omansa mieltä hykähdyttämään ja sydänalassa hentoista lämpöä synnyttämään.
— Se olisi sinulle kerrassaan hyppäys pohjattomaan onneen, poikani, virkkoi kauppias nousten kävelemään.
Kevyesti nousivat jalat, hartiat näyttivät ojentuneen ja kasvoilla väikkyivät virkeän nuoruuden eleet.
Semmoisena astui hän ulos, ikäänkuin jättääkseen onnen sankarin yksikseen miettimään elämän vaihtelevia oloja.
Ja hän ajattelikin, ajatteli onnensa äärille ja niiltä jo pujahti kauas loitolle sumeaan multa suloiseen rajattomuuteen, missä siivet hunajaan takistuivat.
— Semmoisen kuulun sulottaren suosioon, suuteloihin, syleilyihin, sitten avioliiton ainaiseen hekkumaan, rikkauteen, loistoon ja korkeaan maineesen.
Hän sen vihdoin kumminkin omisti koko suuren liikkeen yksin.
Sillä nuori Kaukonen, hän tiesi sen hyvin, oli mennyttä kalua hurjan elämänsä tähden.
Juokoon, meuhatkoon vain.