— Te olette kunnon nuorimies; teille odotan suurta, loistavaa ja mainehikasta tulevaisuutta, puhui kauppias Kaukonen Antille, joka tämmöisestä ennustuksesta saatti varsin somasti punastua kuin kerrankin läksynsä oikein hyvin osannut pieni koulupoika.
Kauppias Kaukonen oli vanhahko, jo vähän kumaraan painunut mies. Harmahtavat hiukset peittivät tavallista suurempaa päätä, sokuriset silmät olivat houkuttelevan elävät, mieluisesti hymyili suu ja leuka oli aivan neitseellisen paljas. Ääni oli rasvainen, keskustelu kohtelijasta ja aina tarkoituksen raukaista sekä käytös juhlallisen vetävää.
Vaikka ei Heikkisellä oltu koskaan oltu rasvaisen jumalisia eikä varsinkaan kauppias suoraluontoisena miehenä sitä suvainnutkaan, taivuttiin kumminkin katsomaan oikeudeksi ja kohtuudeksi Kaukosen hartaita aamu-, ilta- ja pöytärukouksia, sillä hänen jumalisuutensakin, vaikka outoa olikin, tuntui hienolta, miellyttävältä ja houkuttelevalta.
— Teillä uskon olevan kaikki ne puolet, joita kelpo kauppias ja liikemies tarvitsee edistyäkseen alallaan, jatkoi Kaukonen puhettaan. — Te olette hankkineet itsellenne korkean sivistyksen ja liikemiehelle tarpeelliset tieteelliset tiedot, käytännöllinen taipumus on tietysti perittyä isältä ja samoin pettämätön rehellisyys. Minä tunnen nämä isänne kelpo ominaisuudet vuosikymmenet asioissa hänen kanssansa oltuani.
Antille hän sitä puhui, mutta mihinpä pani isäkään korvansa, varsinkin kuin tuo puhe niitä niin mieluisesti hiveli.
— Me olemme teille sanomattomasti kiitolliset Antin tähden, virkkoi rouva lastaan kaikkia maailmassa enimmän rakastavan äidin tunteekkaalla hellyydellä.
— Ei ollenkaan minulle, vastasi Kaukonen poistavasti. — Teidän oma ansionne se on lähinnä Jumalaa, että poikanne on kelpo nuorukainen, jonka tulevaisuutta voi pitää taattuna.
Sulo oli istunut keskustelun ajan pehmeästi nojaten sohvan pohjaan, leikitellen jalokivin koristetulla sormuksella. Hän oli kieltämättä kaunotar, hieno ja miellyttävä, luojan henkivä taideteos.
Paljon hän ei keskustelua seurannut joko tahdottomuudesta tai mistä, vaan kumminkin sen verran, että silmä etsi joskus tulevaa isän palvelijaa.
Vaikka katse olikin hetkinen, mikä Anttia kohtasi, oli se kumminkin kylliksi luomaan hänen rintaansa valoisia maailmoita.