— Se antoi aikaa sitten palttua porilaiselle — jo viime kesänä, kun huomasi omat harjaksensa kyllin pitkiksi.
— Ohhoh! vai sillä tavalla se käykin. Enpä minä ole sattunut kuulemaan; mikä lempo, ett'ei se minun korvilleni ole ennen sattunut — hm — hm, ymähteli Joppi.
— Ei sitä tiedä vielä moni muukaan, sillä hän on niin kauan täälläpäin monissa pitäjissä tehnyt kauppaa puulaakin nimessä, ja saanut niin hyvän luoton, että kaupan luullaan vielä menevän entistä menoa. Minä tiedän asian ja olen ruvennut vähän kiusaamaan häntä. Siksi onkin Alander minulle suutuksissaan, kun olen joskus sattunut hänen tielleen kaupoissa, jutteli inspehtoori.
— Niin tosiaankin. Sinustahan on tullut oikea halkopatruuna, sanoi vallesmanni. — Veteleekö se?
— Aina siitä vähän lisätuloa lähtee. Ja levereeraan minä muutakin puutavaraa.
— Mutta kuinka sinä ennätät?
— Pidän apulaista, joskus asemalla, joskus metsässä, kuinka sattuu. Eikä ole ollut tappion vaaraa minulla mitään vielä, kun olen toimittanut niin paljon valtiolle, ja se määrää hinnat jo vuotta ennen. — Onko Hinkkalalla vielä myödä metsää? kysyi hän, kääntyen Joppiin.
— Hm, onhan sitä. Kyllähän sitä on paljonkin vielä, mutta minä en taida myödä, vastasi Joppi aatoksissaan, ja vähällä piti, ett'ei hän siihen lisännyt, että "hakkuutan itse ja panen voitot omaan taskuuni", vaan sanomatta hän sen kumminkin jätti.
— Kannattaisiko täältä saakka? kysäsi hän, yhä kovin miettivän näköisenä.
— Miks'ei, vaan eihän tietysti kannata täällä sitä maksaa ajon vuoksi, kuin lähempänä rautatietä.