Halkoja lähtee vahvasti, sillä pieni metsä on paikoin aika sakeaa, ja Hinkkalan mäet Teuron kulmalla alkavat tulla lakeiksi. Sinne jää vaan havuja ja risuja maantäydeltä, tuhanteen ristiin, ja pystyyn tuulen leikkikepiksi joku vaivainen puunlima, jota hakkaajat eivät viitsi pinoonsa pätkiä. Joppi riennättää hakkuuta tulisella kiireellä, että saisi sinä talvena vielä lisää rahoja tehdäkseen metsäkauppoja muiden kanssa. Ja kun lunta on paljon, lisää hän maksua halkosyleltä ja saa mielihyväkseen miehiä siirtymään Oskarinkin hakkuilta rautatienpuolella omaan metsäänsä. Hän johtaa itse hakkuutöitä ja ostaa kauppiaalta taskukirjan ja keltaisen mittapuikon, käy joka lau'antai mittaamassa puut ja maksaa miehille muhkeana palkan — eikä riitele kaikista pikkuseikoista ja vajavuuksista hakkaajien kanssa, niinkuin muut kuuluivat tekevän.
Kirkolla ajaa hän särkemässä rahaa, setelin toisensa perään, sillä pientä rahaa pitää olla paljon hakkaajille. Ja kun on lanttia ja pientä hopeata sekaisin vaan housuntaskussa, on sieltä niin mukava nyppäillä niitä, kun toisinaan satutaan lyömään nakkia kievarin kamarissa. Ei siinä tarvitse pitää erittäin tarkkaa laskua, kun on tasku täynnä; sieltä ottaa vaan ja sinne työntää, että helähtää, jos on voittanut.
Omat hevoset ovat halkojen ajossa ja palkkahevosia paljon. Ajo tuli kyllä kalliiksi pitkän matkan vuoksi, mutta laski Joppi siitä sentään tulevan hintaa puillekin — ja olihan omillekin hevosille hyvä ansio.
Kun oli osa ajettu, läksi hän niitä itse kauppaamaan Helsinkiin, perehtyäkseen halkokauppoihin.
Mutta siellä tingittiin hintaa alhaalle, kun huomattiin halot sinistyneiksi, maasta hakatuiksi, ja lopulta piti siihen jättää, mitä kaupunkilainen maksoi. Useita päiviä hän niitä siellä möi, mutta ei hän oikein saanut selkoa, paljonko niistä jäi omaan kukkaroon syleltä, kun rahoja tuli iltasella kaupungilla kulkeissa liikutelluksi. — Kyllä niistä sentään jotain tuli hyötyäkin, päätteli hän — ja olishan ne latvapuut kumminkin mädänneet maassakin. — Mutta älähän huoli, tuumi hän, kun hän ensi talvena alkaa lappaa niitä hyviä halkoja sieltä! Nytkin saivat hyvistä haloista toiset usean markan syleltä enemmän.
Hän ajattaa sentään samana talvena kuivashalot kaikki, tekee useoita Helsingin matkoja, ja tuo tavarata kotiin joka matkalla, kaikkea, mitä syntinen sielu tarvitsee — ja paljonhan sitä tarvitsee, kun vaan on millä saa.
Kaupunkilaisen, jonkun puukauppiaan, olisi kyllä voinut saada niitä myömään, vaan kun niitä ei vielä senkään enempää ollut, möi ne vähät itsekin. Ja oli niin hauskaa muutenkin aina istua lököttää junassa ja jutella toisten matkustajain kanssa — niitä kun aina tuli jutteille, kysyen, että "mihinkä herra matkustaa"?
Mutta tulevan talven varaksi hän jo tinkaili myöjää, tahi suoraa ostajaa, kun hän rupeaa lähettämään suuria summia "alas", niinkuin hän oli oppinut kaupunkilaisiksi sanomaan. Ja niitä löytyi kumpaakin lajia vaikka kuinka paljon — hävinneitä maamiehiä enimmät, jotka koettelivat onneaan kaupungissa — ja oli sanottu Jopille, että antaa tulla "alas" vaan, vaikka tuhansia syliä, kyllä siellä kelpaa, sillä puute on ollut hyvistä puista tämänkin talven.
Siitä sai Joppi uutta intoa yhä ja pani palstaa lakeaksi ojalta aikain kotiin päin, minkä ennätti. Ja hän ajeli siellä metsässä tehden laskujaan ja summaillen, kuinka monta syltä kustakin mäestä tai korven poukamasta oli tullut, kun piti saada tarkka selko siitä, että muilta ostaissaan sitten tietäisi varmaan, mitä kulloinkin kannattaisi luvata. Sillä ostamaan hän rupeaa nyt, ei hakkuuta omaa metsää kotopuolelta enään, se kun on liian kaukana ja kun tarvitsee sentään vähän itsekin; ja joka Helsingin matkan perästä se ostohalu tulistuu.
Vaan samassa suhteessa kasvaa myös vastustus hänen kauppatuumilleen.