— Lähde nyt johonkin siitä, kötys, tiuskasee hän, heittäen housut Jopin silmille. Viisituhatta toin taloon tuhlataksesi, etkä viitsi sinä nyt edes sen vertaa, että toisit kahvia kotiin. Jo minä häpeän piikojakin, kun pitää aamukahvitta olla.
— Hae niillä tuhansillasi itse nyt, kyllä niillä pitäisi yhden aamukahvin saaman!
— Hae! Hullu, mitä puhut! Sinun suustasiko?
— Vaikka sieltäkin sitten, mutta jätä minut rauhaan, sanoo kovin tuskastuneena Joppi. — Ja eikö ole tuhlattu minun rahaani, enemmän paljo, jos sinä sen siksi otat. Mutta minulla on sentään vielä jäljelläkin, eikä sinulla vaivaisella ole mitään muuta kuin se hävytön suusi.
— Sinulla —
— On talo ja tavarat, ja rahaa metsissä kiinni yli sinun ymmärryksesi.
— Ota sieltä sitten! Hevosen raatoja, ja särkyneitä rattaita!
— Ka, ka, sitä kiukkua! — Kyllä minä otankin, mutta anna helvetissä sen verran rauhaa, että saan edes tuumia, mistä nuorasta ensiksi nykäsen.
— Sinun vielä piti niihin metsäkauppoihin ruveta, ääliöimen.
— Ja sinun piti olla samaa mieltä silloin, viisaan muka! — Vielä niistä selvitään, kun ehditään, mutta tämä syksy on kirottu. Koettavat ne nyt tehdä kiusaa minulle Jumala ja ihmiset, mutta minä en sitä pitemmälle kärsi, en päivääkään. Talo on minun ja auttakoon se nyt isäntäänsä tällä kertaa pulasta, ei sen ole sitä vielä tarvinnut tehdäkään.