Kaikki on erinomaisen viisasta tuumaa Jopin mielestä, ja kun kerran on helppo saanti, niin helppo, ett'ei tarvitse kuin nimensä piirtää, ottaa hän kuusituhatta markkaa että rymähtää, ja antaa taloonsa kiinnityksen. — Kaikki tulee käymään hänen mielestään hyvin nyt, eikä hän voi kylliksi kiittää sitä hyvää veljeä Nuurperia tästä auttavaisuudesta.
Kauppias aavisti kyllä, mihin suuntaan Jopin asiat nyt jo olivat menossa, mutta hänestä se oli yhdentekevä, kun tiesi, että Hinkkalan talosta joka hetki saa kuusituhatta markkaa siinä löytyvien hyvien tekomaitten vuoksi — sillä löytyi niitä sellaisiakin miehiä, jotka rakastivat maata raivata — ja niin antoi hän täydellä luotolla Jopille rahat. Ja kuka tahansa olisi antanut samoin aivan, ensimmäistä kiinnitystä ja hyvää korkoa vastaan, saati kauppamies, joka kaiken muun lisäksi tiesi vielä, että jommoinenkin osa niitä samoja rahoja oli heruva hänelle itselleen takaisin taas heidän keskinäisissä kaupoissaan.
Nyt alkaa Joppi touhuta uudella innolla. Hän ostaa metsää lisää — hyvissä ajoissa, tuumii hän — ajattaa puita lumen tultua kovalla voimalla, ja kun liike on levinnyt näin suurenmoiseksi, ottaa hän itselleen apumiehen, "vartesmannin". Itse ajelee hän juoksijallaan vaan metsissä, pukkireellä ja renki takana — ja jakelee rahoja, joita kehuu olevan niin, että niillä vaikka talonsa vuoraisi. Hän käy kilpa-ajoissakin Hämeenlinnassa, vaan kun ei saa palkintoa, ajaa Mikkelin markkinoille ostamaan parempaa juoksijaa yhä.
Koko talvi menee yhdessä humussa. Kestiä pidetään ja kesteissä käydään, yhdessä ja yksittäin.
Almakin on leppyisämpi ja luulee asiain menevän hyvin, kun ei puutosta huomaa, vaikka kovin kiukuissaan hän oli ensin ollut, kuultuaan Jopin lainan oton. Ja tavallinen tervetulijais-kähäkkä sentään aina käydään Jopin tullessa humalassa kotiin puunmittauksilta tahi kaupunkimatkoilta.
Rahaa tulee ja toista menee, eikä Joppi tiedä voittaako hän vai tappaa. Mutta se on pääasia, että hyvin riittää ja saa kulkea komeasti metsäherrana.
Mutta kun taas talvikausi on mennyt ja Joppi keväällä on Helsingissä tekemässä lopputilejä lähettämistään puutavaroista, tulee vasta kovin pulma ja viimeinen ankara isku hänen päällensä, kuin ukkosen vasama. Hän huomaa, ett'ei hän kotona tulekaan ollenkaan tolkkuun niillä rahoilla, mitä hänellä enään on saamatta. Hän ei saakaan niillä maksetuksi ostometsiä, ei lähellekään.
— Missä nyt on vika, tuumii hän nolona ja hiki päässä kaupunkilaisen kamarissa.
Hänellä ei ollut mitään kirjanpitoa, että olisi voinut tietää mitä kustakin lohosta oli tullut. Kaikki oli käynyt umpimähkää vaan, niinkuin pimeässä. Ja jos hänellä olisi oikea toimi ollut, olisi hän selvään nähnyt jo siitä ensimmäisestä isosta metsästä hävinneensä ainakin puolet, ja muistakin pienemmistä kaupoistaan aikalailla.
Vaan nyt hän ei tiedä mitään muuta, kuin että rahaa hänen mielestään tulee tavattoman vähän enään — menee melkein kaupungin laskuihin.