Joppi rauhoittui vähän, vaikk'ei se tuskallinen ahdistus kokonaan enään kadonnut, ja he läksivät yhdessä maalle.
Tehtiin niinkuin puhuttu oli ja Joppi nosti etukäteen rahaa jälellä olevista puistaan.
Mutta mitä siitä, se meni pennistä penniin, ja häntä aletaan nyt ahdistaa muultakin puolelta.
Muistamattomuuden, vai huolimattomuudenko kautta oli Jopin ensimmäisessä suuressa ostometsässä tullut hakatuksi nekin siemenpuiksi määrätyt puut, ja nyt on isäntä hänen kimpussaan, vaatien maksoa.
Joppi tekee tenää hädissään, vaan ei auta. Kauppa kuin kauppa. Ja kun hänellä ei ole millä maksaa, ja kun hän väittää, ett'ei maksaisi penniäkään, vaikka olisi kuinka paljon tahansa, koska isäntä on kehdannut häntä nylkeä koko siinä metsäkaupassa, panettaa isäntä loput siellä löytyvät halot ja hirret takavarikkoon ja manuuttaa Jopin käräjiin.
— Kyllä hän on onneton mies nyt, ajattelee Joppi itsestään. — Häntä petettiin kun hän omaansa möi, ja kun hän rupesi ostamaan, tekevät ne hänestä aivan paljaan. Ja kaiken päälle vedetään vielä oikeuteen.
Hän soimaa koko maailmaa, eikä luota enään kehenkään. Hän on vihastunut jo Nuurperiinkin ja käy siellä riitelemässä, ett'ei tämä häntä varoittanut enemmistä kaupoista, mutta kauppias pesee kätensä puhtaaksi ja syyttää Joppia itseään, ett'ei hän ole ymmärtänyt kauppoja oikein tehdä. Ja välittämättä asioista, jotka eivät häntä liikuta, tallettaa hän vaan Jopin kiinnitystä laatikossaan.
— Juuri niinkuin muut olisi paremmin ymmärtäneet, mutta niillä on ollut onnea, päättää Joppi ja palaa alakuloisena kotiinsa.
Koko sen kesän vallitsi täydellinen sekasorto Hinkkalassa. Alma on kuin poissa suunniltaan, itkee joka päivä, soimaa ja syyttää Joppia kaikella mahdollisella tavalla, ja latelee Jopin eteen uudestaan ja yhä uudestaan kaiken sen hyvyyden, mikä hänellä olisi ollut ilman mokomaa miesrenttua. Mutta Joppi ei voi sille nyt yhtään mitään. Ja kun ei pääse edes mielin määrin humalaan, että voisi ottaa sille rehellisen vastuksen aina silloin kuin mieli tekisi, alkaa hän kartella emäntäänsä niin paljon kuin mahdollista; ja tuntuu aivan siltä kuin hän suorastaan pelkäisi muitakin ihmisiä niinkuin lapsi, joka on jotain pahaa tehnyt. Monta helteistä kesäpäivää hän viruu huoneitten seinämillä katveessa, tai aitojen takana pientareilla. Hän käy toisinaan aatoksissaan kellarikamariinkin, mutta siellä ovat hyllyt tyhjät, sillä Helsingistä ei ole enään lähetetty mitään, kun on entistäkin maksamatta, ja sama on laita Hämeenlinnassa. Pitkää aikaa hän ei viihdy sielläkään, peläten emännän tulevan jälessään, jolloin häneltä peräytyminen olisi suljettu, vaan käy taas ulos. Ja jos sitten pihamaalla joku palkollisista sattuu hänet yhdyttämään ja jotain kysymään, niin hän oikein säpsähtää ja murahtaa jotain vastaukseksi, katsellen maahan. — Vahinkoa vaan noistakin, ajattelee hän, kun pitää vielä niillekin palkka hankkia. Emännän on pitänyt myödä useita lehmiä välttämättömiin tarpeisiin, ja palkolliset laiskottelevat, kulkien kylällä ja kielien tämän kesäistä sotkuista elämää Hinkkalassa.
Pitäjällä huhuillaan pahaa Jopista ja ihmetellään, millä kumman tavalla hän muutamissa vuosissa on voinut menettää niin paljon, että nyt jo pitää emännän myödä lypsävä lehmä kahvirahoiksi. Yksi vetää siihen yhtä, toinen toista, niinkuin ihmisten tapa yleensä on, ja jokainen luulee tietävänsä asian parhaiten. Se on vaan yleiseen tunnettua, että Jopista sitten kevään on tullut murtunut mies ja hänen poskensa ja miehustansa alkavat ohentua.