Kirottua rahaa, ett'ei sitä pidä saaman tarpeeksi! tuumaili hän.
Ensin se niin pikainen pyynti oli vähän vavahuttanut, mutta heti piti ottaa kova muoto päällensä, ja hän oli sanonut tiukasti rengille, että en minä nyt märkänä sinulle rahoja kaiva. Anna aikaa riisuutuakseni edes — ja kyllähän huomenna saat, mitä sillä yöllä teet. Ja renki oli mennyt pois.
Mutta Jopin se juttu pani tuumimaan. Hän tuumi sinne, tuumi tänne, ja hautoi päässänsä, mistä sitä saisi, ja vielä ihan huomiseksi. Ei hän ennen ollut ikänä tällaiseen pulaan sattunut, ei isän eläissä koskaan, sillä isä oli aina maksanut palkollisten palkat ja kaikki mitä talosta meni. Eikä hän ollenkaan ollut muistanut, että muutto-aika oli kohta käsissä ja pitihän niille maksaa palkka, kellä vielä oli saatavata. Ja saatavaa niillä oli kaikilla, piioillakin paljon vielä.
Hän alkoi aatoksessaan kokoilla, paljonko ylisummaan menisi ja muistikin, että Jussille ei mene enään mitään, se on palkkansa hävinnyt pelissä ja ehkä vähän enemmänkin.
— On se edes hyvä, tuumi Joppi, päästen hiukkaista paremmalle päälle.
— Ja Iita sitten — jaa, se jää taloon, ja vaikk'ei jäisikään, niin kyllähän sen kanssa aina selvän saa.
— Mutta toinen piika ja tuo Heikki juutas, joka on melkein koko palkkansa sisässä pitänyt — menee sitä sentään toista sataa, ja kyllä siitä tulisi ilmeinen häpeä, joll'ei palkollisilleen voisi maksaa. — En ymmärrä, mistä se isävainaa otti rahaa, kun sillä sentään aina oli oma tarve. — Mutta se nuukaili, ja vaivasi liiaksi itseään, ukko parka — rääkkäsi suorastaan ruumistaan. Eikä hän elellyt herrasseuroissa — ei ymmärtänytkään sitä.
Joppi kynsäsi päätään, nousi tuolilta ja kohenteli taas pesää. Ei ottanut ajatus oikein seisattuakseen mihinkään kohti. Hän käveli pitkin permantoa. Pikari ja tyhjä puteli olivat aamulla metsään lähtiessä jääneet pöydälle. Ne hän pisti kaappiin.
Kaikki oli tyhjää nyt, ei kukkaro yksin.
Tuli alkoi jo hiiltyä, mutta ei Joppi viitsinyt ottaa valkeata lamppuun, vaan heittäysi hiilustan hämärässä valossa pitkälleen vuoteelle.