— Olisiko lainata rahaa ensi hätään, jatkoi hän miettimistään. — Mutta mistä nyt tähän kiireeseen lainaa? Naapurin ukolla kyllä olisi, mutta ennen menkööt talo ja tavarat, ennenkuin siltä juutalaiselta pyytää. Etemmäksi ei viitsi lähteä, kun on väsynyt, ulkona sataa ja on pimeä. Lähteköön susi!
— Kun olisi päivällä tullut mieleen, niin olisi pyytänyt Nuurperilta.
Ajatus palasi tämänpäiväiseen jahtiin, tahi siinä jahdin muassa oikeastaan metsään. Se oli joskus ennenkin pysähtynyt samaan kohti, ja varsinkin viime aikoina, kun Joppi Teuron puolella takametsässään alkoi jahtailla, asustanut yhä useammin niissä suurissa hongissa siellä, joista Nuurperikin tänään oli sanonut, että "tuossa niitä markkoja makaa".
— Makaa siellä rahan roskaa, ei muuta kuin ottaa vaan, kosk'ei osannut jo ennen ottaa isä. Ja mikä estää ottamasta näin tarvittaissa. Se täytyy tehdä heti kuin sopii vaan, se täytyy! Hullu tässä päätänsä puutteessa pinnistelköön, päätteli hän.
Se ajatus otti nyt Jopin ajussa varman, pysyvän olinpaikan, eikä jättänyt huomispäivän pienelle rahantarpeelle eikä rengin saataville sinne sillä kerralla enään mitään tilaa.
Joppi sytytti valkean, huusi Iitaa laittamaan illallista, ja otti pyssyn nurkasta, alkaen sitä siivota, vihellellen ja puhutellen koiraansa.
Samassa ilmestyi taloon vieras.
Joppi kuuli tulijan koputtelevan jalkojaan porstuassa ja kysyvän piialta onko isäntä kotona.
Kamarin ovi aukeni ja mies astui sisään. Pitkä, viiksinaamainen mies, sateesta märkänä, pitkissä, yli polven ulottuvissa varsisaappaissa, leveä hattu päässä, pyssy kädessä, ja keltainen, taitteille käännettävä mittapuikko palttoon rintataskusta puoleksi näkyvissä.
Se oli Tukki-Oskari.