Hänen oikea nimensä oli Oskari Alander, vaikka häntä yleensä kutsuttiin vaan Tukki-Oskariksi. Hän oli Korvenkylän Alatalon poikia — samasta pitäjästä — vaan kun isä oli kuollut ja talo tullut vanhimmalle veljelle, oli Oskari joutunut kotoaan pois. Isä oli käyttänyt häntä vähän kansakoulussa, jossa hän oli oppinut jonkun verran kirjoituksen alkeita, ja sen vuoksi oli Oskari tuuminut, että työmieheksi hän ei rupea, kyllä "pännän" pitää elättää. Oli ottanut nimekseen Alander ja oleillut jonkun ajan puotipoikana siellä täällä maakauppiailla, vaan kun se ei oikein vedellyt, yhtynyt lopulta tukkimiehiin, koska se ammatti oli hänestä niin vapaata, ja elätellyt itseään keksillä. Vaan hänpä olikin pian kohonnut tavallista tukkijunkkaria ylemmäksi kirjoitustaitonsa avulla. Kun osasi sen verran piirtää numeroita, että voi paperille lukea tukit ja merkitä niiden ko'on, pääsi hän "vartesmanniksi" Porin puulaakiin, osti taskukirjan ja mittapuikon ja piti niitä aina rintataskussaan näkyvissä, niinkuin arvonsa merkkeinä, ja kulki kuin herrat ainakin.
Keväät ja kesät hän johdatteli uittoa ja piti jokirannan kyläin tytöille hyvää suuta, syksyt ja talvet mittaili tukkia metsissä, ja oli lopulta saavuttanut niin suuren luottamuksen, että puulaaki jo uskoi hänet metsäkauppoja hieromaan talonpoikain kanssa. Uskottiinpa aina joku summa rahojakin hänelle, että hyvän kaupan syntyessä voisi antaa myöjälle käsirahoja.
Ja kun rahaa piteli, osasi siitä aina säästää itselleenkin jonkun markan lisätuloksi, vaikka palkkakin oli jo tavallisen hyvä.
Sentähden olikin Oskari aina hyvissä varoissa ja kulki siistissä vaatteissa. Ryyppymies hän oli kohtalainen, mutta joi aina varovasti, ei milloinkaan liikaa, paitsi juuri aniharvoin, kun sattui jonkun parhaan ystävänsä kanssa turvalliseen paikkaan. Hän säästeli rahoja, ja hänen hartain salainen toivonsa, perimmäinen päämääränsä oli, saada kerran koetella metsäkauppoja omalla kukkarollaan.
Hän oli hiljan palannut Porista kotiseudulleen ja kierteli siellä metsiä pyssyineen — noin vaan niinkuin muuna metsämiehenä — mutta itse asiassa tarkastellen tukkipuita ja aprikoiden, mitä mistäkin metsästä lupaisi, jos saisi omistajan kauppoihin ryhtymään. Jopillakin hän tiesi olevan Teurossa hyvän metsän, aivan ojan varrella, jota myöten uitto kävi keväällä mainiosti väljemmille vesille Vanajaan päin. Sen metsän hän oli jo salavihkaa tarkimmilleen tarkastanut, ja olipa eräänä päivänä ollut vähällä, ett'ei hän tapaturmassa Joppiin yhtynyt tämän jahtimatkoilla, mutta oli saanut hänet sivuutetuksi. Siitä olisi voinut syntyä epäluuloa vanhain ystävysten väliin, sillä hän oli Jopin, niinkuin monen muunkin kanssa, vanha hyvä tuttu, ja olivat he ennen monasti koetelleet kumpi nakin lyönnissä oli etevämpi.
Nyt hän näytti tulleen taloon kuin puolittain sattumalta.
Sisäänastuttuaan asetti hän pyssynsä ovipieleen, laski märän hattunsa tuolille pesän eteen ja tervehti Joppia.
— No mutta Oskarihan se on. Mistä päin sinä — tsooh, älä siinä rähise — ja Jopin piti kesken puheen ruveta taltuttamaan koiraansa, joka vieraan tullessa oli horkuksistaan herännyt ja alkanut haukkua.
— Ei se pure, elä pelkää —
— Jaa mistä minä tulen. Sen kyllä kuulet, kun saan tämän märän nutun päältäni ja kuulen annatko vanhalle ystävälle yösijaa.