— Sehän tulee pyytämättäsikin, vaan mitä sinä tällaisessa jumalanilmassa kuljet, pimeällä vielä?
— Se nyt käy niin, että joka tyynellä istuu, se tuulella soutaa. Olin tuolla kirkolla ja päätin sieltä lähteä taas kerran katsomaan kotikylän puoltakin, Korventaa, mutta kun on paljon tuttuja, niin tulee viivähtäneeksi. Luulin saavani hevosen, vaan en saanutkaan, ja niin läksin tästä oikoteitä käymään jalan. Olisin kyllä mennyt yhtäpäätäkin pimeän vuoksi, vaan tuli tuo jumalaton sade, ja kun ei erittäin kovaa kiirettä ole taas räin syyspuolella, ajattelin, että poiketaanpa Hinkkalaan katsomaan miten siellä Joppi isännöi — ja emännöi, sillä eihän sinulla vielä kuulu akkaa olevan.
— Ei ole, eikä ole tulostakaan tietoa, mutta on mulla hyviä piikoja —
— Hyvä on sekin.
Iita, nuorempi piika, tuli samassa kamariin. — Että vaikka emännäksi kelpaa, katsopa tätäkin, sanoi Joppi.
— Jaha! Kah Iitahan se on, vanha tuttu, sanoi Oskari paiskaten kättä tytölle.
Iitan poskille lenti puna Oskarin tervehtäissä, vaan ei sitä miehistä kumpikaan puolihämärässä ovensuussa eroittanut.
— Mistä sinä tämän tunnet? tiedusti Joppi.
— Olinhan talvella täällä, etkö sitä muista.
— Niinpä olitkin tosiaan. Kuule Iita, onhan siellä vielä teelehtiä?
Keitäppä meille sajua.