— Sitävarten juuri tulin. Kyllä minä keitän, sanoi piika ja poistui.
— Häpeä sanoani, jatkoi Joppi, mutta nyt on talo niin kuiva, ett'ei ryyppyyn päästä. Eikä se usein ole sattunut, vaan nyt juuri pahimmoikseen.
— Onpa oltu ilman ennenkin. — Mutta nythän minä vasta huomaan, että sinusta on tullut jahtimies. Ja oletpa hankkinut aika komean pyssyn, vallan takaaladattavan, ja koiran. Vai onko se omasi tuo koira?
— Kyllä se taloon kuuluu, sanoi Joppi vähän mahtavana.
— Sinäpä poika olet, ja millä sinä niitä kaikkia ostelet, kun kuulin kesällä oriinkin ostaneesi?
— Että millä minä ostan, kysyt.
— Niin, että mistä sinulla aina riittää? — vai oletko pelannut pyssyn Helsingin herroilta, koska tuolla tullessani kerrottiin niitä täällä pitkin syksyä käyneen.
Joppi säpsähti, niinkuin olisi äkkiä herännyt, ja kourasi otsatukkaansa — aivan huomaamattaan. Päässä välähti ajatus, että pelatahan hänen olisikin pitänyt niiltä pyssy ja koira silloin kun olivat heillä yötä ja yhdessä hummattiin. Voi yhdeksänkolmatta! Miks'ei ne olisi pelanneet, kun muutakin pelattiin. Olisi pannut hevosen vastaan — ja voittanut, varmaan voittanut, sillä ei ne järinkään tarkoilta näyttäneet. Ja sitten olisi niillä tavaroillaan ostanut muuta tarvetta, tai pannut saatuaan rahat taskuunsa.
Mutta katuminen ei enään auttanut, eikä varsinkaan puhuminen Oskarille niin ääretöntä tyhmyyttä, ettei olisi pelannut. Piti ruveta äkkiä rauhalliseksi vaan.
— Voitin kuin voitinkin nämä helsinkiläisiltä, vastasi hän riuskasti, temmaten pyssyn Oskarin kädestä ja heiluttaen sitä, niin että piippu välähteli lampun valossa. — Ja Pekka oli vastassa, oriini.