Ruvettiin lopulta yhdessä Jopin vuoteelle maata. Vielä valkean sammutettua, kun ei heti unettanut, kertoi Oskari entisiä jahtiseikkailujaan, hän kun oli paljon metsiä kulkenut.
— Oli sekin mukava tapaus — alkoi hän taas uutta juttua, kääntyen lattianpuoleiselle kylelleen ja heittäen pimeässä pesän suuta kohti paperossin tyngän, jota oli vielä makuullaan imeskellyt — oli sekin mukava tapaus, joka minulle viime talvena sattui Riuttan maisterin metsässä, kun meidän puulaaki siellä tukkia kaatoi. Istuin tukkitelalla ja merkkailin puita kirjaani, niin alkoi pyy viheltää takanani kuusikossa. Otin pyssyn, sillä se oli muassani, ja aloin katsastaa kuusikkoon päin, mutta ei siellä mitään näkynyt ja vihellys alkoi siirtyä etemmäksi. "Elähän huoli, vielä sinä tulet sieltä lähemmäksikin", ajattelin. "Taitappa tuosta näreestä sileä oksa", sanoin miehelle, joka oli muassani, ja tuo tänne. "Mutta ollaan hiljaa." Minä tekaisin kuusen oksasta piiskun ja aloin viheltää. Pyy vastasi heti ja tuli lähemmäksi taas, ja me kyykistyimme miehen kanssa telan ta'a, minulla pyssy viressä. "Kumma pyy, kun ei lentoon pyrähdä", sanoi mies, kun se yhä lähenteli ja aina vastasi. "Kyllä sen kohta näät", sanoin minä, "se juoksee maassa". Mutta sieltä alkoikin kuulua isompaa kapsetta, kuin pyyn pyrinätä, ja samassa tuli kuusien välistä näkyviin maisterin partainen naama, silmät sirillään tarkastellen pitkin maata, ja miehellä sormi liipasimessa. Me rupesimme nauramaan ja minä huusin, että tässä on erehdytty kumpikin, mutta maisteripa vasta suuttui! Piti sellaista elämää, että jos huonompia miehiä olisi oltu, niin käpälämäki olisi otettu. Sakottaa lupasi, kun hänen maallaan pyssyillä kuljetaan, ja häntä vielä narrataan. "Mutta onhan metsä puulaakin", väitin minä. "Vaan maa on minun", väitti maisteri. Silloin otin kovan pään minäkin ja sanoin, että kun maisteri kerran saa puulaakilta viisikymmentä tuhatta —
— Saiko se roisto viisikymmentä tuhatta, keskeytti Joppi hätäisesti vieruskumppaninsa puheen.
— Sai se, mutta siinä olikin metsää, veikkoseni.
— Ilmanko se on tullut yhä ylpeämmäksi, jos on ainakin tavallaan ollut. Ei minua muu niin pistätä, kuin että se niillä rilloillaan aina rällää, eikä jumalaa mainitse vastaantullessa, sanoi Joppi. — Olin minä juhanina sitä niistää kievarissa, kun jouduimme sanan käänteeseen, mutta maltoin mieleni sentään. — Vai niin paljon sai! Kas kun en ole sitä ennen kuullut.
— Saa sitä metsästä rahaa, kun ottaa vaan, sanoi Oskari huolettomasti, mutta aina metsänsä mukaan kukin. Kohtuuden mukaan jokainen. — Vaan muutamat tahtoisivat olla järin susimaisia, niinkuin tuo Jussilakin. Hän on tarjoillut sitä mäkeä tuolla puolella Teuron, jonka tiedät —
— Kyllä tiedän. Paljonko vaatii?
— Neljää tuhatta kahdeksantuumaisiin saakka, pienestä mäen nyppylästä. Vaan ei puulaakikaan rahojaan ilmaiseen jakele, ehei, sanoi Oskari haukotellen.
Niin se käy, kun menee tarjoilemaan, ajatteli itseksensä Joppi. Mutta minä kun en tarjoa, niin maksaa ne minulle neljä tuhatta tältä puolen Teuron, mäestä ja korvesta, vaikka siellä on vähemmän isoja puita, kuin Jussilalla vastapäätä. Minä sen tiedän. — Vissiin se huomenna kysyy sitä, varsinkin kun mennään sinne päin metsälle. Ja sitten tehdään kauppa, se antaa käsirahaa, pitäisi sen antaa, että kauppa on pitävä — ja sitten tulee perästä koko tukko —
Oskari ei puhunut enään mitään. — Mahtaa nukkua jo, arveli Joppi.