Melkein säännöllisesti oli heillä pyssyt ja koira ja evästä mukana, sillä kun oli muutoinkin mentävä joka päivä metsään, sopi niin mainion hyvästi tavoittaa saalista siinä samassa. Vaan syksyistä koiraa ei Jopilla enään ollut eikä samaa pyssyäkään, sillä hän oli niitä pelaillut, myönyt ja vaihettanut, ja taas välillä ostanut uusia, kun ei tahtonut milloinkaan saada oikein mieleisiään, hyviä. Niissä sattui aina olemaan joku vika, joku sellainen vajavuus, jota ei heti saadessaan ollut huomannut, vaan jonka sitte metsällä vasta huomasi, etupäässä siitä, ett'ei saanut tarpeeksi saalista.

Jotkut irvileuvat olivat sanoneet syyn olleen Jopissa itsessään, mutta sen otti Joppi pahaksi loukkaukseksi. Suuttuipa hän jahtivoutiinkin niin, että heistä tuli pitkäksi ajaksi vihamiehet, kun tämä leikillään oli luvannut sakoittaa Jopin eläinrääkkäyksestä, väittäen ettei koko kulmakunnalla kohta ollut terveraajaista otusta, sittenkun Jopista oli tullut jahtimies. Kaikki muka saivat häneltä siipeensä eroituksetta. Mutta siitä Joppi oli suuttunut, sydäntynyt ja vannonut tänä talvena Oskarin kanssa vielä ampuvansa ilveksiä, ja näyttävänsä tuollaisille mokomille, kateille "häntäherroille" — niinkuin hän sanoi — kuinka jahtia käydään.

Ja kun satoi lumen maahan, niin oleili hän metsässä vielä entistään ahkerammin, melkein aina Teurossa. Sillä jos siellä oli muutenkin niin miehekästä kävellä isäntänä Oskarin rinnalla ja katsella kuinka omaa metsää kaadettiin, niin piti siellä nyt lumen tultua vielä erittäin vaania ilveksen jälkiä. Ja kymmenen markkaa oli Joppi luvannut heti sille hakkuumiehistä, joka hänelle ilmoittaisi tuoreet ilveksen jälet. — Mutta tulivatko ilvekset sinne? kyllä ne kaikkosivat pienempääkin meteliä!

Useasti istuivat he Oskarin kanssa metsässä nuotiolla, jonka hakkuumiehet olivat päivällistiloilleen tehneet. Ja kun mäet kajahteli kirvesten iskuista ja kun miehet tuhkasivat puitten rytinällä kaatuessa, oli se Jopista niin hauskaa, suorastaan niin mieltä ylentävää, että hän kavahti seisaalleen kannon päästä ja sanoi melkein liikutetulla äänellä kumppanilleen: "tämä on niin hauskaa, Oskari. Otetaan ryyppy —"

Mutta kun Joppi olisi tajunnut honkain surumielisen puheen, kun ne siinä kivikkoharjulla tuulen käsissä valitellen ja päitään kumarrellen haastelivat omaa kieltänsä, tahi kun hän olisi ymmärtänyt harmajanaavaisten kuusten syvän kohinan harjun alla korvessa, olisi hän ehkä voinut toisella tavalla ilmaista hauskuutensa niiden kaatumisesta. Vaan hän, aivan samoin kuin kaatajatkin kaikki, oli hetken ilakoiva, reuhaava lapsi, jolla ei ollut mitään syvempää harkintaa toimiensa pohjana, eikä itse koettanut sitä mistään saadakaan. Että puutkin voisivat puhua jotain, sitä ei Joppi olisi koskaan osannut ajatellakaan, vielä vähemmin hän olisi voinut niiden puhetta ymmärtää. Sillä hänellä pitää olla huomio ja tajunta teroitettuina, pitää olla syvä harrastus asiaan, joka voi tulkita viisaan luojan suurta kirjaa ja ymmärtää metsien kohahtavia sanoja.

Ja niin saivat puut itseksensä puhua viimeiset puhuttavansa, tuulen viedä aukealle suolle ja toisiin metsiin.

Ja kuuset korvessa kohisivat näin: "meidän ensimmäiset esi-isämme ovat tässä samassa paikassa imeneet juurensa kiinni jäykkään, laihaan saveen, ja siihen nälkää nähden ja kituen sortuneet — mutta suku on jatkunut yhä — ja niin on maatunut tähän samoille kasvintiloille polvi polven päälle, imien uusi polvi aina enemmän voimaa entisten mädänneistä rungoista. Meillä ei ole enään puutetta — me tunnemme juurillamme savisen jankon päällä jo lihavan mullan — ja siksi olemmekin näin reheviä. Tässä on jo väkevyyttä ylitse meidän tarpeemme ja voisi meidän jälkeemme kaatumatiloillamme aaltoilla keltainen ruis, tuottaen huolettoman ravinnon monelle luomakunnan paremmalle eläjälle — eikä voimaa puuttuisi nyt, koska meidän runkomme muutetaan heliseväksi rahaksi — mutta onko miestä toimeen — —"

Ja vanhat tasalatvalset hongat mäellä viuhuen valittivat: "kun te tietäisitte, te, jotka siellä allamme hihkutte, mikä katala asukas pitää tyyssijaansa tuolla Kilpisuossa — ja jos te tahtoisitte, niin te jotain tekisitte —. Me olemme sen tunteneet hyvin pienistä vesoista saakka, siitä saakka, kuin uletuimme kurkistamaan kivien ylitse suolle, ja me kammoksumme sitä aina, vaikkei se meille itsellemme pysty vahinkoa tekemään — sen voima on tehoton meidän karkeaan pintaamme, joka kestää talven kireimmän viiman — mutta me vihaamme sitä sen kamalan jälen tähden, minkä se jättää tuonne etäälle kyläin vainioille. — Se piiloutuu joka kevät suohonsa sammalen alle ja kun se kesäiltoina saa korviinsa emonsa kuiskaukset — joka kuuluu asuvan kaukana pohjan jäävuorilla — lähtee se liikkeelle, yhtyäkseen vanhimpansa kanssa yötiseen hävitysretkeen — auttaaksensa emoansa pahoissa töissä. — Monena satana kesäyönä olemme me nähneet sen hiipivän piilostansa niinkuin aaveen — kylmänä — kuuraisena — ja isonevan yhä silmäimme kantamiin saakka niityille ja pelloille. — On vihlonut sydäntämme, kun päivän kirkastuessa sitten olemme nähneet, mitenkä se kurja kylmällä yöllisellä syleilyllään on ryöstänyt vihannuuden reheviltä kasveilta, niinkuin impeyden vielä varttuvalta neidolta. — Ja kun aurinko aamulla on luonut säteilevän katseensa heihin — on heidän päänsä ollut nukuksissa ja kasvonsa kalman kalpeat. — Ja kun ihmiset ovat lähteneet asunnoistansa, olemme me peltojen pientareilta kuulleet monta karmaisevaa kirousta — monta huokausta — ja nähneet monen kyynelen sekaantuvan kastehelmiin maassa — —. Tätä kamalaa näkyä on meidän pitänyt ikämme katsella — voimatta sitä estää, vaikka olemme kaiken vanhuutemme lämmönkin avuksi panneet —. Tarvittaisi uljaita miehiä, jotka sen hirviön lopettaisivat — kaivaisivat, hävittäisivät ja perustuksineen penkoisivat sen asuinsijan tuolla suolla. — Me annamme ilolla henkemme avuksi, kun tietäisimme vaan, että meidän vesojamme ja nuorempiamme säästettäisiin — ja että he kerran tältä karuiselta mäeltä saisivat nähdä iloisempia näkyjä kuin me — — —."

Haa-uu-ii-rräts! kaatui samassa vanha honka, saatuaan kuoliniskun — kaatui kiviröykkiöiseen mäkeen, työntäen tyven korkealle. Latva ja oksat menivät räiskyen tuhansiksi pirstaleiksi ja paljas runko makasi siinä valkealla lumella, tyvi ilmassa.

— Hii-ih! huusivat kaatajat — se on hyvää pärepuuta kun niin heitti tyveänsä.