— On sitä joka lajia minun metsässäni, huusi vastaan Joppi nuotiolta, jossa hän kyykyllään lämmitti taskumattiaan, sanoen pakaisevan suuta, kun se oli jäänyt kannon nenään.
— Kyllä tämä on hauskaa, sanoi hän kääntyen Oskariin — otetaanpa kerran resu olutta tänne metsään, niin saa antaa noille miehille. Ne ovat niin peijakkaan lystiä poikia.
— Kutka sitten, joll'ei ne, sanoi Oskari asiantuntevasti. — Otetaan vaan resu, saahan tässä hyvin lämmitettyä, ett'ei yskää tule.
— Menisköhän ne hakemaan, en viitsisi itse, kun on niin mukava olo tässä valkealla? Ottakoot hevoseni torpasta.
— Anna joku lantti, niin lähtevät mielellään vaikka kuka. — Hoi
Soikkeli, tules tänne! huusi Oskari.
Kyllä sitä on niinkuin sotaherra! Huutaa vaan ja jo toinen juoksee — ajatteli Joppi.
Olutta saatiin, ja noudettiin sitä usein jälestäkinpäin metsään. Siitä sukeutui talven mittaan oikea sananparsi, että "hei pojat, tämä on hauskaa, otetaan resu taas".
Ja jos sitä juotiin metsässä, niin juotiin kotona enemmän vielä, ja useat tukkimiehistäkin olivat niin olueen ahneita, että sitä piti olla yhtenään sianläskin paineeksi.
Niin hummattiin Hinkkalassa ja Hinkkalan metsässä, ja vietettiin vanhain honkain hautajaisia koko aika kuin niitä kaadettiinkin.
Mutta kun iloinen joulu oli vietetty ja loppiaisesta alkoi "härkäpäivät ja reikäleipä", rupesi Joppi huomaamaan, että rahakin kuluu. Hänelle oli tullut tavaksi sanoa, että kyllähän jokamies rahaa saa, kun tahtoo, mutta kaikki eivät osaa sitä oikein käyttää — herroiksi, mutta nyt hän hoksasi käyttäneensä sitä hieman liikaa, eikä ollut hänellä jälellä kahdesta tuhannesta paljon muuta kuin rikkeimet rillat, turkki, koira ja pari pyssyä, sekä muuta yhtä ja toista.