— Mennyt kuin mennyt, tuumi hän huolettomana. — Saapa keväällä toista — ja onhan tavaraa.
Ja kun Oskari pyhäin jälestä oli kuuluuttanut hevosmiehiä metsään, pani Joppikin molemmat renkinsä hinaamaan tukkia joelle. — Ainahan sieltäkin joku penni herahtaa, sanoi hän, — kun ei ole tässä kotonakaan mitään kiirettä. Itse hän ajoi pukkire'ellään renkien perästä, Oskari takana — metsään.
Sattuivat siinä ahtaassa kujassa juuri heidän edelleen kääntymään naapurin pojat, vetäen navettalantaa pellolleen kasaan, ja Jopin oli vaikea päästä oriillaan ohitse.
— Pois alta, sontakuskit, tahi lasketaan mäsäksi, huusi Joppi.
Toiset eivät olleet kuulevinaan — ajakoon perässä laukulle saakka sen muutaman sylen.
— Tie auki, kuuletteko! Eihän tässä voi perässä käyttää — panette koko kylän haisemaan.
— Siitähän leviää teidänkin pellolle, vastasi perimmäinen poika, veitikkamaisesti katsahtaen taakseen.
— Huuti, mukula! Pidä huoli omistasi vaan, tiuskasi Joppi, ja oli sotkettaa pojan hevosellaan, kun hän siinä edellä käveli kuormansa perässä, pitäen kahin sarvista molemmin käsin kiinni — mutta samassa kääntyivät he jo laukusta pellolle ja Joppi sai vapaasti huristaa eteenpäin.
— Riivatun suupalttia poikia tuolla naapurin äijällä, sanoi hän, kääntyen Oskariin.
Tukinajo kävi kovalla kilvalla, sillä usealle oli sellainen raha-ajo kovin mieleistä ja tuottavaa, kun sai aina selvän rahan heti kouraansa — ja muutenkin se oli hauskaa suuressa miesjoukossa.