Pari viikkoa niitä oli jo ajettu, kun eräänä aamuna Hinkkalassa tuli renki isännän puheille siinä tuumassa, että kuinkahan päin nyt aletaan toimia, kun heinät ovat lopussa, eikä ole suurin muutakaan rehua jälellä. —
Se oli Jopista kumma kuuluma, että rehu alkaa loppua, ja vasta oltiin Paavaliin tulossa — joka vanhain sanan mukaan "jakaa karjanruuan kahtia". Ei hän muistanut isävainaan ostelleen, kuin jonkun kerran ihan keväällä, jos oli sattunut myöhäinen kevät — vaikka kyllä niukkuutta oli sekin aina valitellut.
Joppi sydäntyi rengille ja koko väelle. — Ne ovat häntä pettäneet — se ei ole muuten mahdollista. — Ne ovat tehneet vääryyttä hänelle ja haaskanneet hänen tavaraansa —
Hän juoksi vihasta puhkuen hengästyksissään tallit ja navetat ja ladot, huusi ja kiroili.
Hän ei ollut navetassa käynyt milloinkaan, ja kun hän nyt juoksi sinne kovalla huudolla ja mehkalla, niin pelästyivät lehmät, rupesivat rynkäilemään ja reuhtomaan. Sonni riipasihe huonosta vitsakytkyestä irti, mölähti pahasti, kaapasi sorkallaan sontaa, niin että sitä lensi ympäri navetan, ja töyttäsi isännän päälle. Joppi sai hädintuskin vältettyä puskun, tempasi havupuun ovipielestä ja iski sonnia päähän.
— Saatanan elukka, huusi hän, ja löi lyömistään, kiertäen ympäri navettaa selkä edellä.
Olisi tainnut sonni hänet keihästää sarviinsa, kun hän vimmassaan ei älynnyt juosta pakoon, mutta piiat paiskasivat hädissään molemmat ovenpuoliskot selkiselälleen ja saivat ajettua sonnin ulos.
— Te olette samallaisia lehmiä täällä kaikki, te niinkuin nuo toisetkin, ärjyi Joppi piioille. — Täällä lehmät syövät heiniä, makaavat heinissä ja sontivat heiniin, ja te katselette päältä —. Mitä tämä on, häh? Sanoppa! Ja hän otti olkitukon lehmän takaa ja heitti piian silmille.
— Olkiahan ne ovat, sanoi piika, itkuun puhkeamaisillaan.
— Olkoot vaikka olkiakin — olenko minä käskenyt olkia sontaan panemaan.