Jussi teki kovaa vastarintaa, — sillä vapaus on ihmiselle rakkain kaikesta — mutta ei siinä auttanut. Kulkuvahti juoksi avuksi, ja Joppi kuuli sanottavan, että "viedään se yksi mies vaikka kantamalla — pahennat sinä tällä vaan asiaasi —"
Pieni säälin huokaus kävi Jopin rinnasta, mutta ainoastaan ohimennen — sillä samassa hän muisti, kuinka huonosti tämä markkinamatka olisi voinut päättyä, joll'ei isku olisi sattunut Nikuun. — Menkööt omaa menoaan he, hänellä on myös oma tiensä, ajatteli hän, ja jatkoi kulkuaan oikein mielihyvissään siitä, että oli toisen kustannuksella oman nahkansa pelastanut.
Hän astui seurahuoneen isoon saliin sisään. Se oli korkea ja kaikuva kuin kirkko, ja oli siellä vielä — puoliyön aikaan — äänekäs seurakunta hartaassa toimessa.
Siellä istui tukkiherroja, monenlaisia liikemiehiä, kauppamiehiä, hevosmiehiä, kaupungin virkamiehiä ja lihavia, kaksileukaisia Hämeen rusthollaria ja mahtavia kartanon omistajia — hyllyvätä lihaa, jota ei huoli eikä työ ollut pakoittanut missään määrätyissä rajoissa pysymään.
Afääreistä puhuttiin ja niitä tehtiin. Keskusteltiin hevoskaupoista ja metsäkaupoista — ja juotiin — pääasiassa vaan juotiin —
Omituista todellakin aineellisuuden kiertokulku tässä maailmassa! Tuhansia tukkia, monta kaunista hongikkoa kokonaan, siellä nieltiin kurkuista alas. Ne olivat ennen hiljalleen kulkea kahnustaneeet kuukausia — kokonaisia vuosia — purojamme, jokiamme ja siintäviä järviemme selkiä myöten maasta pois, toisinaan hyvinkin vastahakoisesti ahtaissa uomapaikoissa — ja nyt, saatuaan toisen olinmuodon konjakissa, viinissä, liköörissä ja korkeakaulaisissa sampanjapulloissa — nyt ne menivät solahtaen vaan iloisten tukkiherrain ja topakoitten maanomistajain mahaan — eikä siinä oksat vastaan kärränneet —
Ja myöjät olivat iloisia ja ostajat iloisempia vielä.
Joppi jäi salin ovelle seisomaan, ihmeissään siitä komeudesta, mikä täällä kohtasi silmää, ja alkoi katseineen kulkea ympäri pöydästä pöytään, että jos näkisi Oskarin siellä. Hän oli ensi kertaa markkinamatkoillaan, näin ison liikkeen aikana, sattunut tähän paikkaan.
— Voi kumminkin tätä elämää — tätä iloa! ajatteli hän ja joutui jonkunlaiseen huumaustilaan seistessään siinä ovella, niin ett'ei kohta enään muistanutkaan asiaansa. — Vaahtopäät lasit, kauniit pullot, häikäisevä valo, korkkien moksahdus — ja koko ilma, joka tulvi salista vastaan ovelle, oli niin puoleensa vetävä, että hän seisoi paikoillaan vaan hehkuvin silmin, katsellen elämää edessään niinkuin kaunista panoraamaa — hengittäen syvästi —
Joku mies nousee siellä eräästä pöydästä ja lähtee käymään häntä kohti — katsellen häneen — —