Ja siltä se näytti, että heidän oli kannattanut panna rahaa moneen muuhunkin paikkaan, ei vaan rakennuksiin ja komeihin huonekaluihin, sillä palkollisia oli lisätty, hevosia ja karjaa oli lisätty — ja niille kannatti ostaa rehua, kun oma ei milloinkaan riittänyt. Joppi, kun ei "ennättänyt, eikä terveytensä vuoksi oikein jaksanutkaan" — kuten hän sanoi — talonsa töitä johtaa, oli ottanut voudin, jolle piti maksaa hyvä palkka. "Pehtuoriksi" sitä Joppi itse aina kutsui, niinkuin kartanopaikoissakin oli kuullut, vaan ei se nimi päässyt yleisempään käytäntöön. Se oli muuten miehekseen nuori, iloinen velikulta, joka ei suinkaan antanut Jopin itseään nenästä johtaa. Hän kyyditteli Joppia tämän juomamatkoilla ja pelasivat he usein yhdessä Jopin humalassa ollessa korttia — jota vanhaa tapaansa Joppi ei ollut suinkaan unohtanut. Silloin saivat rengit tehdä töitä parhaan tahtonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja kun sattui käymään huonosti, syytti "pehtuori" jumalan ilmoja, huonoa siementä, ja mitä milloinkin. Ja Joppi tuumasi, että "minkä sille voi, hyvä vaan, ett'ei kohdannut köyhää".

Paitse tavallista talossa tarvittavaa hevoslukua, ruokki Joppi kesän talven tallissa kahta juoksijaa, joilla oli monet kerrat koettanut kilpa-ajoissakin palkintoa saada, kumminkaan onnistumatta vielä. — Mutta onnistuu se kerran, oli hän väittänyt, kun oli juoksijatammastaan saanut varsan, jota jo koulattiin. Ja ottaa hän vielä kruunun palkinnon. Hän ei hellitä, ennenkuin näyttää palkintoherroille, kuinka ajetaan, ja naurakoot sitten vielä, niinkuin nauroivat silloin, kun hän tapaturmassa ajoi radalla kumoon. — Ja varsa oli ankara menemään. Se oli jo nähty Sääksijärvellä, kirkonkylän alla, mihin pitäjään hevosmiehet olivat teettäneet radan, ja missä sitä oli käyty voudin kanssa opettamassa. Sitä oli jäällä ja keskievarin pihalla jo monet kerrat ylistetty, sen onneksi oli kievarin kamarissa monta yökautta juoda humuutettu, ja pantu sen nimeksi "Punssi".

Lehmien luku oli navetassa emännän tultua lisätty kymmenestä viiteentoista, sillä emäntä oli paikalla taloon tultuaan kysynyt montako on lehmää, ja kun oli vastattu, että kymmenen on, oli hän tahtonut tietoa montako naapurissa on. Ja kun oli kuullut siellä olevan saman määrän, oli hän sanonut, niskaansa heittäen, että "se ei sovi, meillä pitää olla viisitoista, koska tuollaisessakin talon rähjässä on kymmenen". Ja niin oli hankittu viisi lehmää lisää. Se luku pysyi sitten muuttumatta, kun ei oltu lisätty naapurissakaan.

Nälkää se karjajoukko kyllä usein näki, mutta upealta kuului sellainen kellojen solina keväällä, laitumelle ajettaissa, kun melkein jokainen oli kellokas — niinkuin paikoin muuallakin on tapana — ja ainahan ne jaksoivat sen verran astuskella, että kello kalahteli. Myytävää siitä ei lähtenyt särpimen puolta, mutta tuli omiksi tarpeiksi sentään — paitse talvella joskus, jolloin piti ostaa voita. Ja jos olisi jotain ylijäämää tullutkin, niin myömättä se olisi jäänyt, sillä Alma oli nauranut naapurinkin emäntää, että tämä viitsi käydä kaupalla muutamaa voinaulaa. "Sen vertaisista lehmistään viitsivät myödä särvintä ja näkevät itse nälkää", oli hän sanonut. Ja vaikka ei maitoa talossa summiakaan ollut, oli Alma sentään tahtonut laittamaan erityisen maitokamarin.

Kun Riuttan maisteri oli rakennuttanut asuinpytingin alle korkeaan kivijalkaan meijerihuoneen, oli Hinkkalassakin tehty samalla tavalla, ja kun ne uudet kamarit rakennuksen päässä olivat joutuneet varsin vieruun paikkaan, tehtiin niiden alle kivijalkaan huone, pantiin siihen ovi päädystä, ja ikkuna, varustettiin se hyllyillä ja kutsuttiin sitten aina sitä meijeriksi. Maitoa ei siellä juuri käytetty, mutta Joppi ei voinut sitä kyllin kiittää oluen ja muiden juomatavarain säilytyspaikkana. Ja monta helteistä kesäpäivää oli hän siellä istunut jonkun ystävänsä, tahi "pehtuorinsa" kanssa tupakoiden ja juoden olutta, vaikka nykyajan meijerien ankarat puhtauden säännöt eivät oikein taitaisi sellaista menettelyä hyväksyä.

Sen saman meijerin tähden oli Jopille sattunut ensimmäinen ankarampi riita emäntänsä kanssa, ja kun he kerran hyvään alkuun pääsivät, jatkui sitä sitten melkein yhtenään. Alma oli sattunut lähtemään kylään, johonkin etemmäs, ja oli pistänyt meijerinavaimen taskuunsa. Joppi sai sillä aikaa vieraita, eikä auttanut muu kuin särkeä lasi.

Siitä oli tullut sellainen tora, että Joppi teetti itselleen oman avaimen — ja jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten oli tullut uusi riita, kun Joppi oli särkenyt kerran Alman viinipullon sinne meijerin lattialle, ja silloin oli Alma teettänyt kokonaan uuden lukon, hyvin juonikkaalla avaimella. Vaan selvittiin siitäkin sentään ja lauhduttiin taas joksikuksi aikaa.

Tämä seikka olkoon sentähden ohimennen mainittu, että se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat kumpikin koko kiivaan luontonsa päävoimalla hyökänneet toistensa kimppuun, ja se oli tapahtunut heti toisena vuonna heidän häittensä jälkeen. Ja alusta pitäen olikin kyllä voinut huomata, että heidän välilleen kerran oli puhkeava täysi sota, kun vaan sattuu joku tarpeeksi pätevä syy sen julistamiseen, sillä he olivat kärtyisiä kumpikin ja olivat jo useasti kiistelleet kovasti keskenään, kun oli mielipiteet jossain asiassa sattuneet olemaan eriäviä.

Ja oli seikkoja, joissa ne aina olivat eriäviä. Sillä vaikka he luonteeltaan molemmat olivat komeutta rakastavia ja yksimielisiä siitä, mitä talon ja heidän itsensä isoiseen ulkoasuun tuli, niin oli kummallakin sentään toistaan kohtaan sellainen mieli, että "kun sinä tuhlaat yksin kaikki, niin minulle ei jää mitään". Se oli jonkunlaista kateutta sen yhteisen komeuden alla, ja siitä riitti riitaa, kun kerran oli alkuun päästy.

Siihen sattui sitten vielä asioita, jotka antoivat emännälle aihetta yhä kiivaampiin kahakoihin Jopin kanssa, mutta myöskin sellaiset aseet käsiin, että hän niillä aina Jopin nolasi ja saattoi raivoon. Ja kun Joppi oli joutunut häviölle, läksi hän vihapäissään ajelemaan kylille ja juomaan retuamaan, jolloin Alma tavallisesti ajoi toisella hevosella jälestä ottamaan selkoa mihin se menee — ja tärväämään rahaa hänkin puolestaan, siinä tuumassa, että "kun sinä kerran, niin miks'en minäkin" — niinkuin toisensa kiusalla kumpikin.