— No nyt sinä Joppi oikein mies olit pitkistä ajoista —
— Enkö ole sitten aina ollut mies — onko ollut puutetta meillä?
— Ei, ei, en minä sitä senpuolesta sanonut, muuten vaan, kiirehti emäntä, ja oli niin hyvillään, että jo istui Jopin polvelle ja taputti hänen pulleaa, parransängekästä poskeaan. — Tarvitsisitpa oikein saada puolikupposen kylmästä tultuasi, mutta ei täällä ole kotona enään mitään. Ota nyt omista tuomistasi, mutta pannaan ne sitten tarkkaan säästöön jouluksi.
— Mistä sitä nyt ottaa, kun ei linnalta saanutkaan mitään muuta, kuin holipompelia, sanoi Joppi.
— Mitä? Mitä se on?
— Jotain uutta lajia juomaa, vaan en minä siitä tykännyt, eikä oikeita tavaroita enään markkina-aikana saa. Mikä uusi lainpykälä lienee taas ihmisten harmiksi tekaistu.
— Mutta herra siunaa! huudahti Alma hätääntyneenä, nousten seisaalleen ja lyöden käsiään yhteen. — Mikä meidät nyt perii, kun vieraat jo on kaikki kutsuttu?
— Ei taida olla hätää sentään, vastasi Joppi itsetietoisella äänenpainolla. Laittakoot he lakiaan vaan, kyllä rahalla saa sittenkin. Minä lähetin sieltä Helsinkiin pullot ja rahan, ja aattona pitäisi tulla.
— No jumalankiitos! Minä jo hätäännyin, että jos sellainen häpeä olisi tullut — —
Aattona oli Joppi noutamassa joulukonjakit kotiin asemalta. Siellä oli makasiini puolillaan juhla-ainetta ja hakijoita paljon. Neljän kannun kori oli konjakkia Jopille ja kaksineuvoinen kori viiniä, vaimoväen tarpeeksi — suurin lähetys, mitä sillä kerralla kellekään oli tullut.