— Kas kun en muistakaan, oliko se nyt viides päivä, vaiko kuudes.
— Eiköhän se ollut viides, arveli emäntä.
— Pitääpä katsoa vielä vissimmäksi. Viides on. Näetkö tuollaista komeata "iitä", jolla hän on nimeni kirjoittanut, kun ulettuu aivan kufäärttin alareunaan saakka. Noin sitä on minunkin ruvettava kirjoittamaan, piirrettävä sitten muut kirjaimet hyvin pieniä, aivan niinkuin tuossa hänen omassa nimessään, ja "a" ja "ällä" yhtä korkeat, ja sitten heitettävä tuollainen mutka ympäri, rohkeasti noin, puhukselee Jussila ja heilauttaa kättään.
Seuraavana päivänä ajaa hän asemalta kotiin senaattorin kanssa. Hän voisi ajaa suoraankin Vuorenpään tielle, mutta ajaa sentään pienen kierron valtatietä pitkin. "Tuo oikotie on niin huonoa", sanoo hän vieraalleen. Mutta siinä on valtatien varressa Kartanon talo, ja hän tahtoo tällä kerralla ajaa siitä ohitse, vaikkapa tulisi penikulma kiertoa.
Kartanon väki on parhaallaan rukiissa maantien varrella, ja isäntä itse kuhiloitsee.
Jussila ajaa siitä käyttöä ohi ja puhuu kovalla äänellä, kättään soikkien, millaisia tyhmiä riitapukareita ne täällä kunnassa ovat, ja kuinka ne kuluttavat hulluissa oikeudenkäynneissä koko kunnan kassat, niin ettei heitä lopulta hallitse mikään, jollei asioihin muutosta saada.
Ruisväki katselee ohimenijöitä ja tekee hyvän päivän, isäntä nostaa lakkiaan, johon senaattori vastaa hypistämällä hiukan hattunsa reunaa, mutta Jussila ei katsahda sivulleenkaan kuin vähän toisella silmällä. Hän alkaa ohi tultua vaan massutella huuliaan ja nykäsee ohjaksia.
19.
Aika on kulunut ja on jo se vuosiluku käsissä, jonka loppupuoliskolla taas tulevat tapahtumaan vaalit valtiopäiville.
Jussila tietää hyvin, että hänen pääsynsä sinne, että hänen pyrintöjensä onnistuminen riippuu kokonaan omasta kunnasta, siitä, saako hän ne kahdeksan miestä valitsijoiksi, joita tahtoo ja jotka hänen puolueensa kesken ovat siihen toimeen katsotut.