Mutta siinä onkin hänellä pieni pulma edessä. Sillä riitaa jatkuu kunnassa yhä. Sama oikeudenkäynti, joka jo kaksi vuotta sitten syntyi niistä onnettomista siemenrukiista, on vieläkin päättymättä. Ja hän huomaa ihmeekseen, että olot ovat tämän ajan kuluessa kunnassa koko lailla muuttuneet. Moni mies on ruvennut harrastamaan asioita paremmin kuin ennen ja kulkee kokouksissa nyt itse. Hänen nimensä ei olekaan enää otettavissa valtakirjoihin yhtä helposti kuin tässä takavuosina.
Enemmistö oli toki saatu luopumaan riidasta, joka lopulta on alkanut kääntyä kunnan tappioksi. Heidän innostuksensa on saatu laimentumaan kustannusten ja edesvastuun pelotuksella väärästä oikeudenkäynnistä, ja niin on moni heistä vaipunut siihen entiseen välinpitämättömyyteensä taas, joka aina ilmeni sanoissa: "tehkööt nyt kunnanmiehet mitä tahtovat, eiväthän talosta häätäne toki", ja he ovat lakanneet kulkemasta kokouksissa. Mutta eivät pistä puumerkkiään hekään kenenkään valtakirjaan. Itsepäisimmät, Kartano etunenässä, ovat puolestaan vieneet jutun vielä senaattiin. Ja he juonittelevat joka kohdassa, saattaen Jussilalle monta harmia ja päänvaivaa, häpeämättä edes hänen uusia, korkeita kesänaapureitaan.
Valitsijamiehet ovat Jussilalla tämän syksyiseen vaaliin varmat. Niihin hän voi täydelleen luottaa. Hänellä on kahdeksan miestä, jotka ovat hänen kanssaan yhtä niinkuin hampaat samassa rattaassa, jotka kaikki pyörähtävät yhtäaikaa hänen kanssaan joko eteenpäin tai taakse. Enempää hän ei tarvitse, kunhan ne vaan saa valituiksi. Äänestäkööt naapurikunnassa sitten ketä tahansa. Ja heille hän on luvannut luopua lautakunnan esimiehyydestä, jos valtiopäiville pääsee. Siihen toimeen on päätetty asettaa hänen jälkeensä lukkari, lukkarin tilalle kunnan virkamieskoneistossa taas joku toinen, ja niin mies mieheltä hiukan paremmille tuloille, sillä kun rattaassa yksi hammas kerran loksahtaa eteenpäin, pyörähtävät tietysti samaan suuntaan kaikki muutkin.
Ja valtiopäivä-asioita miettii hän jo innokkaasti, kaikkia anomuksia ja armollisia esityksiä, joista sanomalehdet tähän saakka ovat tienneet mainita.
Senaattorin seuraa on hän kesän kuluessa koettanut etsiä niin paljon kuin mahdollista, ja ottanut aina puheeksi nämä tietonsa lähestyvien valtiopäiväin tehtävistä. Hänellä on suuria tuumia tekeillä itselläänkin, ja mainitsee hän niistä joskus kautta rantain, kun tietysti ei voi suorastaan sanoa, että hän mahdollisesti joutuu säätyyn itsekin.
— Olisipa hauskaa tietää, mille kannalle se tai tuo mies siinä tai siinä asiassa asettuu, sillä varmaanhan hän tulee vielä valituksi, juttelee hän senaattorin kanssa. Niitä esityksiäkin tehdään monenmoisia, yksi toivoo sitä, toinen tätä, mutta kun sattuisi sinne tulemaan joku, joka tuntisi tämän meidänkin paikkakunnan olot, joka ehdottaisi, että valtio yhdistäisi kanavalla Sälöisten jokeen tämän meidän kylän järven, niin se se mies olisi. Kolmen pitäjän latvakulmille siitä tulisi siunausta, kun saataisiin tukinuitto täältä salomailta suorastaan mereen saakka, puhumattakaan sitä, että halla ja liiallinen kosteus vähenisi, kun vedet samalla laskisivat. Mutta eiväthän ne voi joka paikkakunnan tarpeet tulla ilmi, kun sinne ei miehiä useammin vuorotella, ei tietystikään. Niin, niin.
Siten toimii ja miettii Jussila ja odottaa kiihkeänä, että senaatin päätös tuosta riitajutusta, joka koko kunnan on sotkeuksiin pannut, saapuisi ennen valitsijamiesten vaaleja, sillä sen hän toivoo lannistavan viimeisetkin hänen vastustajistaan, ja kääntävän heidän kiukkunsa Kartanoa kohtaan.
Ja hänen suureksi riemukseen saapuukin paperipakka takaisin senaatista juuri parhaaseen aikaan, niinkuin hyvän sattuman saattamana. Se saapuu juuri samana pyhänä kirkossa julaistavaksi, jolloin vaalikokouskin kuuluutetaan, ja Jussila vie sen itse heti tulisella kiireellä pappilaan, entiselle pitäjänapulaiselle, joka etupäässä juuri hänen toimestaan nyt jo kirkkoherrana saarnaa parannusta tälle riitaiselle seurakunnalle.
Kun kirkkoherra sitten seuraavana sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen itse nousee lukemaan kuulutuksia, kantaa lukkari hänen jälestään saarnatuoliin melkein sylinsä täyden paperia, ja jää seisomaan ylimmälle pykälälle esimiehensä taakse, suu naurun mareessa.
Jussila, Mikkola ja moniaita muita kunnanmiehiä ilmestyy heidän jälestään sakariston ovelle ja he pistäytyvät kirkon puolelle papin penkkiin istumaan.