Kirkkoherra lukee alussa juhlallisella äänellä, melkein kuin saarnaisi, mutta kun papereista ei tahdo loppua tulla, alkaa hän lopulta lukea tiukemmasti, eikä suurin osa seurakuntaa ymmärrä siitä enää mitään. Kuuluu vaan "kantajat — vastaajat — kunta — pöytäkirja — Jussila, Mikkola, Kukkonen — että — koska — kun — siis — Kartano ja hänen asianosaisensa — kuvernöörin oikeus — keisarillinen hovioikeus — keisarillisen senaatin harkinta —"
Syvä hiljaisuus vallitsee kirkossa. Vaan kun kirkkoherra on erittäin painavasti ja selvästi lukenut viimeisen pitkän lauseen, jossa "keisarillinen senaatti määrää Kangasjoen kunnan lunastamaan tilanomistaja Mikkolalta ja kirkonveisuunjohtajalta Kukkoselta kymmenellä tuhannella markalla sen siemenruisvaraston, jonka he kunnan oman päätöksen mukaan ovat sille hankkineet, sekä korvaamaan heidän oikeuskulunsa kahdella tuhannella markalla", silloin kohahtaa koko kirkko niinkuin hiljainen korpi, johon rajuilma äkkiä iskee, ja harva kuulee enää ollenkaan, että kirkkoherra vielä määrätyksi päiväksi julistaa kunnankokouksen, jossa muun muassa valitaan valtiopäivämiehen valitsijat.
Sanankuulijat poistuvat kiireellä kirkosta, ja moni katsahtaa käytävällä melkein arasti taakseen, että eiköhän sieltä vielä tule jotain pahempaa, eiköhän siellä jo ole kirkkoherran kädessä säkenöivä, kaksiteräinen miekka, sellainen, jolla keruubi ajoi Aatamin paratiisista hänen pahain töittensä tähden. Vaan he näkevätkin kirkkoherran poistuvan päinvastaiseen suuntaan, kuorin kautta sakaristoon, ja tarjoovan kättä siinä ovella seisoville kunnanmiehille, jotka hymy huulilla ottavat vastaan hänen onnittelunsa tämän ikävän jutun onnellisesta päättymisestä.
20.
Kaikki ei sentään ollutkaan vielä niin onnellisessa lopussa kuin luultiin. Sillä kun Jussila sai käsiinsä ensimmäisen sanomalehtinumeron, näki hän siinä kauhukseen kummia. Uuh! Haarasivatko hänen silmänsä, vai näkikö hän oikein?
Siinä oli joku ehdottanut valitsijamiehiksi heidän kunnasta hänen pahimpia vastustajiaan, ensimmäisenä tilanomistaja Vuorisen, tuon entisen, viralta erotetun lautakunnan esimiehen.
Sehän oli aivan uusi katala keksintö, sillä eihän sellaista oltu ennen nähty, että jo valitsijoitakin lehdissä ehdolle pantiin. Se oli aivan hänen päänsä varalle keksitty. Aikoiko siis kunta uudestaan juonitella? Nostiko se kummitus vielä päätään, jonka hän jo luuli ainiaaksi maahan painaneensa? Onko häntä vastaan vielä kerran nouseva samanlainen rymäkkä kuin ruisjuttua aljettaissa? Nyt sen vaikutus olisi kauhea!
Hän huomasi heti, mistä tämä oli lähtenyt ja mitä tämä merkitsi. Se oli sitä samaa hapatusta, jota kerran ennenkin oli hänen tielleen viskattu. Mutta antaisivatko kuntalaiset vielä Kartanon puolen vietellä itseään, eivätkö ne vielä olisi viisastuneet edellisestä? Jumala sen tiennee?
Jussila lähtee heti ajamaan kirkolle, mistä hän aina ennenkin on saanut apua asioihinsa. Mutta siellä hänen kauhunsa lisääntyy vaan. Hän on mennä mykäksi, kun kuulee, että kirkkoherra ja lukkari juuri ovat keksineet salaisen liiton, joka on syntynyt heti kuulutuksen jälkeen jo kirkonmäellä viime pyhänä, ja jonka tarkoitus on toimittaa näille valtiopäiville Kartano!
— Mistä tämä tällainen innostus valtiollisiin asioihin, juuri kuin olisivat ennen ottaneet osaa niihin, kun eivät edes tienneet, milloin valtiopäiviä istuttiinkaan! ihmettelee kirkkoherrakin. — Kansanvillitsijät! jatkaa hän. — Se on vaan ikävää, että tässäkin huomataan sama turmiollinen ilmiö, kuin monessa muussakin kohdassa, että kun joku uusi aate alkaa voittaa alaa yksinkertaisen kansan keskuudessa, niin ottaa se useimmin ensimmäiset askelensa antikristuksen teitä.