— Mikä niitä yksin hehtolin jaksaa vasaroida, inttää lukkari.
— Kyllä ne nyt avitsoonilla myödään, viisikymmentä hehtoa lyönnillä, kiristää Mikkola tiukoista huulistaan.
Silloin tulistuu Kartano niin, että vanha leuka värähtelee.
— Ettette te häpeä! huutaa hän. — Eikö tässä jo ollut kunnalle tarpeeksi häviötä, ja te vielä kuormaa kuorman päälle tahdotte. Luuletteko te kenenkään köyhemmän, jonka todella täytyy leivän ainetta ostaa, pystyvän kymmeniin hehtoliin? Tahdotteko pakottaa heitä sitten keväällä itseltänne ostamaan tätä samaa viljaa, jolle te itse silloin määräätte hinnan.
— Kuka täällä puhuu kunnan häviöstä, sanoo silloin Jussila pilkallisesti. — Eikö se olekaan kunnan häviötä se kaksituhatta, jonka Kartano on turhalla riidan yllytyksellä kunnalle hankkinut.
— Älkää te aina syyttäkö minua näistä kulungeista. Jos se olen minä yksin, joka lakiin ja oikeuteen luottaessani olen turhia menoja hankkinut, niin minä tahdon ne myös yksin maksaa. Minä en tahdo kunnalle penninkään häviötä, vaan maksan paikalla, sanoo Kartano ja pistää kätensä povitaskuun.
Hämmästys on yleinen ja kansa ovenpuolella alkaa huutaa "hyvä, hyvä", niin ettei siltä kuulu muuta puhetta ollenkaan.
— Haa, kääkkä! murahtaa Jussila. — Onko hänellä vielä sellainenkin valtti kourassa. Vieläkö hän sillä keinolla koettaa vetää miehiä puoleensa.
Kartano astuu jo puheenjohtajan pöydän luo lompakko kourassa, mutta silloin tunkeutuu miesten lomitse Paukolan isäntä esiin, ja huutaa hätäisesti, tarttuen hänen hihaansa:
— Ei pidä maksaa, älkää helkkarissa rahaanne noin heittäkö. Me emme maksa kuluja enempää kuin jyviäkään, vaikka olisi kymmenet sinaatin päätökset. Pitäkööt omansa.